Latojen merkitys suomen historiassa

Juha Kuisma  2.8. 2014 Lato-seminaari -Haukivuori 

Nykyisen Suomen alueella on asuttu siitä lähtien kun jääkausi loppui. Siis siitä lähtien kun seurannut lämpökausi ja korkeimmat kumpareet alkoivat saarina kohota jääjärvestä ja myöhemmin vedestä.  Varsinainen kulttuurihyppy edistyneempään yhteiskuntaorganisaatioon tapahtui hieman yli 5000 vuotta sitten kun vasarakirveskulttuuri asettui Etelä-Suomen rannikoille. Vasarakirveskansan ensimmäinen tuloaalto tuli suoraan Liettuan Samoigitiasta (Samlandista)  ja toinen aalto Virosta. Suomen nimi liettuaksi on edelleen tästä historiasta johtuen Sominis.

Vasarakirveskulttuuri oli karjanhoitajakulttuuri, joka asui isoissa kattotaloissa. Se poltti edeltään metsiä karjanlaitumiksi ja näin levittäytyi suureen osaan Eurooppaa. Sen tuomia sanoja ovat mm. seiväs, keihäs, kirves, ruis, ratas, rengas, patsas, pylväs, laevas, taivas, lammas, porsas, hirsi, paimen jne. Keskeisin tämän kulttuurin innovaatioista oli talo. Sanaa tarkemmin selittäen talo tarkoittaa ”talaallista rakennusta”  eli talossa oli talas eli pylväiden varaan rakennettu rehulava. Tätä rehunsäilytyspaikkaa tarvittiin karjan ruokaa varten, talven yli selviämiseksi. Sinne koottiin esimerkiksi heinää ja kerppuja.

Ilmasto kylmeni noin 4000 vuotta sitten ja vanha kalastava ja metsästävä pyyntikulttuuri sekä vasarakirveitten ylläpitämä maatalous yhdistyivät Kokemäenjoen (silloiselta nimeltään Emäjoen) suistoalueella ns. Kiukaisten kulttuuriksi. Tästä kulttuureiden fuusiosta lähtien rehutalous on ja rehusuojat ovat kuuluneet Suomen leveysasteen pärjäämisreseptiin. Lännestä (Gotlannista ja Ruotsin rannikoilta) 1000 vuotta myöhemmin tullut pronssikautinen kulttuuri toi tähän fuusiokulttuuriin lisää teknisiä ja uskonnollisia innovaatioita.

2.  Karjaa hoitaneen balttilaisen vasarakirveskulttuurin sanoihin kuului aidas, mistä on johdettu sanat aita sekä aitta. Ensimmäinen aitta ei ollut nykyisen muotoinen vaakasalvosaitta, vaan sen seinät oli rakennettu neljästä tiiviistä aidasta, jotka neliönä muodostivat rakennuksen, jonka sisässä saattoi pitää heinää. Eläimet eivät päässeet sitä ennen aikojaan syömään. Jos ja tällainen aidattu neliö katettiin, saatiin puulaatikko, jossa heinä oli suurin piirtein turvassa sateelta, lumelta ja kosteudelta. Jossain vaiheessa keksittiin, että aitta tarvitsi vain kulmapuut (eräänlaiset korvastimet) joiden väliin ladottiin vaakatasoon riukuja ja salkoja seinäksi. Kun tällaisten vaakaan ladottujen puiden kulmakosketuksia ”salvettiin” eli nykysuomeksi sanoen niistä purtiin kirveellä pois puolipyöreä palanen, saatiin kohtuullisen kestävä rakennelma. – Salvettuja hirsiä on ajoitettu yli 4000 vuoden ikäisiksi, joten emme koskaan saa tietä, milloin ensimmäiset varsinaiset hirsiladot Suomessa salvettiin.

Ennen latojen rakentamista heiniä varastoitiin kekoihin, aumoihin, närtteisiin ja haasialle.

Myöskään sanan lato etymologia, joka lähtee ruotsalaisesta lada-sanasta, ei tarkenna asiaa. Kun muistamme että pronssikautinen rannikkokulttuuri oli kieleltään ruotsia puhuvaa (vertailun vuoksi: niittää sana on muinaisruotsin snida eli leikata) voi lato keksintönä olla jopa pronssikaudelta.

Voimme määritellä ladon seuraavasti:  -Lato on puinen laatikko, jonka tarkoituksena on suojata karjanrehu säältä ja mahdollistaa karjanpito oloissa, joissa kasvukautta on 5 kk ja varastoilla elettävää kautta 7 kk eli kekristä helluntaihin. Lato on sukua ruotsin sanalle låda eli laatikko ja hirsirakenteista kauppavarastoa tarkoittavalle sanalle laden.

Näillä leveysasteilla pitää olla lato, jotta biomassaa, voi säilöä karjanrehuksi. Kun on karjaa, on lihaa, maitoa ja juustoa sekä lantaa peltojen lannoittamiseen. Tällöin ihmiset ovat terveitä, lapsikuolleisuus pysyy alhaisena ja pysyvä asutus on mahdollista. Tämä mahdollistaa väkiluvun kasvun, vaurauden karttumisen ja kulttuurin edistymisen työnjaon kautta. Kun on ladossa säilöttyä heinää. pysyy karja hengissä  ja ihmisetkin selviävät katovuosista ilman nälkäkuolemia.

Kun sanottiin, että ”Niitty on pellon äiti” tarkoitettiin ensi sijaisesti sitä, että niityiltä karjanrehuksi koottu ja lantana pelloille levitetty ravinnevirta tosiasiassa piti yllä peltojen viljavuutta ja kasvukykyä. Vanhimpia peltojahan on Suomessakin viljelty yhtä jaksoisesti tuhansia vuosia.

Kun Suomessa suurimmillaan 1960-luvun vaihteessa oli 330 000 maatilaa, joista pienimmälläkin oli yleensä yksi latoa – ja isommilla 3- 4 kpl plus entiset pyöröhirsiset niittyladot aiemmasta talousvaiheesta, voidaan turvallisesti arvioida, että Suomessa on ollut ainakin miljoona kpl latoja. Pohjanmaalla oli erityisilmiönä ns. tasaisten nevojen latomeri. On ilmakuvia esimerkiksi 1920-luvulta, jolloin yhdessä valokuvassa näkyy satoja niittylatoja.

1921 Suomessa tuli voimaan ns. aitauslaki eli karjaa ei enää saanut pitää vapaasti eli ”väljällä” aitaamattomilla metsälaitumilla. Tämä seikka yhdessä torpparivapautuksen kanssa aiheutti latojen rakentamisaallon.

Heinälatojen lisäksi oli talon pihapiirissä olkilato. Siinä säilytettiin viljanpuinnin jäljiltä saatuja pahnoja, jolla oli jonkinlaista rehuarvoa kuituna. Käyttötarkoitukseltaan erikoisia latoja olivat kerppulato, kuivasammallato sekä turvelato. Kerppulato oli lampaiden talviruokaa varten, turvelato taas nostettujen turvepehkujen kuivattamiseksi. Turvepehkuja  tarvittiin mm. maalaistalon lantatataloutta varten, karkan virtsa imeytettiin niihin.

3.

Tavallisella talonpoikaisella talolla saattoi olla toistakymmentä niittylatoa, aina yksi lato niityn, luhdan tai ulkomaan reunassa. Ladon paikka valittiin niitettävän alueen keskipisteeseen, jotta heinän kantomatka oli lyhin mahdollinen. Usein lato sijoitettiin luonnonkiviryhmään, metsäsaarekkeeseen, tai avokalliolle. Heinä koottiin latoon kantamalla, heinäreellä tai hevoskärryllä puolikuivana ja kuivuminen jatkui itse ladossa.

Tämän mahdollisti niittyladon rakenne. Ladon seinissä oli tietoisesti raot ja jokainen seinä oli vino. Lato oli tällöin muodoltaan liuha tai illo, sanottiin Lempäälässä.  Vinous suojasi alimmat hirret mätänemiseltä. Samalla heinä voitiin tukea seinää vasten, jolloin keskelle latoa jäi/jätettiin tunneli, johon syntyvä alipaine kuivatti heinää myös sisältä. Oviaukkokin oli vinokulmio, johon ladottiin numeroidut, eripituiset hirrenpuolikkaat tai lankut. Kun kattopinta-ala oli rakennuksen kallein ja työtä vaativin osa oli houkuttelevaa lisätä ladon tilavuutta lisäämällä sen korkeutta, jolloin oven yläpuolelle tehtiin erityinen yläluukku.

Sanottiin, että jos oli ”mies ja kirves kulmalle” rakennettiin pieni niittylato päivässä paikalla olevasta puustosta.  Tällöin kattorakenne (tuohi tai lauta) piti olla etukäteen valmisteltu

Olennaista koko systeemissä oli, että latoja piti olla monta, jotta heinä saatiin nopeasti ja hyvän sään aikana katon alle.

Talvella kun oli paremmin aikaa, järvet ja suot olivat jäätyneet hevosta ja rekeä kantaviksi, ajettiin heinää talouskeskukseen lehmien ja hevosten syötäväksi. Näin työvoiman ja sidotun pääoman käyttö jaettiin mahdollisimman tasaisesti ympäri vuoden.

1900-luvun vaihteessa Suomessa niitettiin kaikki, mikä voitiin niittää. Vastaavasti tarvittiin valtava määrä latoja, mikä näkyy vielä ensimmäisistä 1940 –luvun peruskartoista. 

Erilaisiksi latotyypeiksi voidaan kuvata:

-          pieni niittylato 3 x 5 m

-          korpilato (sama täysistä tukeista kulmia tasaamatta)

-          ruokokattoinen, noppamainen rannikkoseudun lato

-          läpiajettava ( eli kaksi niittylatoa vastakkain ja  välikön katto yhtenäiseksi)

-          silmäpuoli lato (oviaukko sivussa)

-          venelato eli pitkä hirsinen peruslato

-          tulvamaiden pylväille rakennettu lato (Kalanti, E-Pohjanmaa)

-          Lapin täyspituisista hongista rakennettu liiterimäinen lato

-          kartanoiden ruotsalaisen mallin mukainen ns. makasiinilato heinähisseineen

-          moderni lautalato rakennetta jäykistävine kattotuolirakenteineen

-          suuli eli laudasta rakennettu olkilato puimalan kyljessä

 

 4. Kustaa Vilkuna nimeää väitöskirjassaan vanhimmaksi latoja koskevaksi asiakirjalähteeksi Kalannin pappilan katselmuskirjan vuodelta 1411. Ilmeisesti pappilat levittivät tätäkin innovaatiota muualle Suomeen.  Länsi-Suomessa Hämettä myöten ladot olivat jo 1600 –luvulla aivan yleisiä, mutta Itä-Suomessa ladot olivat harvinaisia, niin että 1786 Pohjois-Karjalan maaherra Carpelan velvoitti maanomistajia rakentamaan vuosittain ainakin yhden ladon.

Toisaalta Vienan Karjalassa aina Louhessa asti rakennettiin jo 1800-luvulla pyöröhirsisiä niittylatoja suomalaisen esimerkin mukaan. Jopa ladon kuivattava toiminta osattiin Vienassa selittää kysyjälle: ”Lavon seinissä piti olla ravot”. Varsinaisella Venäjän alueella heinät koottiin  - ja kootaan – yhä kekoihin.

5. Talonpoikainen maaseutu on aina elänyt kaupan ja markkinasuhteiden yhteydessä. Kun aurinkoenergiaa eri muodoissa keräävä maatila on eräänlainen biojalostamo, voidaan maantieteen vaikutus myyntitavaroiden laatuun (biomassan jalostamiseen) kartoittaa Sven-Erik Åströmin mukaan seuraavasti

-          sisämaassa biomassa jalostettiin kaskirukiiksi, joka kuljetettiin kauppakaupunkiin

-          jokia ja vesistöjä hyödyntäen voitiin tervaa kuljettaa rannikkokaupunkeihin

-          veistetty tai sahattu puutavara (lankku) kannatti ajaa kaupaksi vain kapealta merenrantakaistaleelta

-          teollistumisen myötä syntyi varastointikelpoisten maitotuotteiden (voi, juusto) vientimahdollisuus Englantiin ja myöhemmin Pietarin kaupunkiin, jolloin parinkymmenen vuoden ajan kannatti polttaa metsiä lehmien laitumeksi, mm. Savossa.

-          vasta metsäteollisuuden nousi ja kuljetusjärjestelmien kehitys loi koko maan kattavaa kysyntää moderneille metsäteollisuuden tuotteille ja maatalouden ja metsätalouden väliin luotiin näkymätön raja.

Tämä logiikka perustuu viime kädessä talonpojan rekeen, jota hevonen veti. Rekeen mahtui joko 4,5 tynnyriä kaskiruista, joko 3 tynnyriä tervaa tai 3 mitat täyttävää tukkia. Mitä kauempana kauppakaupungista oltiin eli mitä suuremmat kuljetuskustannukset, sen järkevämpää oli myydä painoonsa nähden arvokasta tavaraa.

Kuljetussysteemi edellytti vetäjää, jollainen oli hevonen, joka puolestaan söi niittylatoihin säilöttyä heinää. Toisin sanoen koko maatila sekä kuljetussysteemi olivat järjestelmiä, joiden käyteaineena oli kesällä niitetty heinä. Vientituotteita tai rannikon kaupunkeja ei olisi ollut ilman talonpoikaa, hevosia ja latoja.

Tämä järjestelmä toimi 100 vuoden metsäteollisuudenkin edellytyksenä. Puutavaran saanti sahoille ja paperitehtaille edellytti hakkuusysteemiä, jossa kaatomiehet kaatoivat ja karsivat puut ja ajomiehet hevosineen ajoivat tukit laanille. Puutavaran ajo oli maaseudulle ja erityisesti pientilallisille välttämätön ja myös teollisen järjestelmän kannalta järkevä tulonlähde. Kun hevonen ja heinät olivat omia, oli tukkien ajajilla myös kohtuullista neuvotteluvoimaa suhteessa metsäyhtiöön.

Etelä-Savon ja Mikkeliä ympäröivien alueiden taloushistoria ja nykyisyys on yllä kuvattujen historiallisten voimien tulosta.  Maakunta on sisämaassa Salpausselän takana, Päijänteen ja Saimaan välisen vedenjakaja-alueen rikkonaista maastoa, johon ei ole syntynyt sahoja mainittavampaa teollisuutta ellei nimenomaan meijeriteollisuutta sellaiseksi lasketa.

Tilastojen mukaan meijerillä oli 1965 tarkasti 3957 maidonlähettäjää, mikä tarkoittaa keskimäärin 1,5  hengen henkilötyövuosimäärinä laskien 6000 työpaikkaa, jotka kaikki perustuivat karjaan, heinänkasvuun ja latoihin. Koko maitotuotteiden jalostusketju alkaa ladoista ja päättyy Mikkeliin. Toinen rinnakkaisorganisaatio on osuusteurastamo. Mikkelin torilla tätä heinänjuuriin asti ulottuvaa yhteyttä ei aina ole helppo nähdä. Lääninhallinto ja sotaväkeäkään kaupungissa tuskin olisi, ellei maakunta pystyisi tarjoamaan kaupungin olemassaolon edellytyksiä.

6. Esimerkkinä Laukkolan lato

Maatila Laukkola  kuului 1919-1925 tulevalle kontra-amiraali Hjalmar von Bonsdorffille, joka hankki omistukseensa myös Haukivuorella olevan Hietalan sahan. Saha tunnettiim myöhemmin haukivuoren Puutara OY:n sahana.

Kun Pölhöjen suku hankki maatilan ja sahan omistukseensa 1925, se raivautti 100 ha suota pelloksi. Tarkoituksena oli tuottaa heinää ja näin tukea sahan toimintaa, koska sahan käyttämä puuvirta koottiin hevosilla. Tätä varten tarvittiin Laukkolan tilalle kahdeksan suurta latoa heinän säilytystä varten.

Sodan aikana latoa käytettiin sotaponnisteluihin: täällä mm. paalattiin heinää rintamalla oleville hevosille.

Kun ladot kuuluivat sahan talouskokonaisuuteen, tehtiin Laukkolan latoon vankka lankkulattia. Lankkulattia mahdollisti latojen käytön ”seuraintalona”: ladossa pidettiin tansseja, häitä ja muita tilaisuuksia.

Koska latoja oli 8 kpl ja kantatilaa koski ns. luovutusvelvollisuus, sijoitettiin alueelle 8 Rudusta evakkoon lähtenyttä siirtolaisperhettä, aina yksi perhe ladon ympärille. Lato toimi siis jälleenrakennuskauden tukikohtana, jossa alkuun tehtiin ruokaa ja nukuttiin. Se oli siis yksi modernin Suomen lähtöpiste. Voidaan sanoa, että ladot pelastivat Suomen sodassa ja rauhan tullen.

Alueellisesti katsoen Laukkolan lato on ollut yksi Mikkelin kaupunkiin suuntautuvan materiaalivirran eli muunnetun, aurinkoperäisen solaarivirran lähtöpiste.

Mikkeliä suuremmissakin kaupungeissa näkyy sama heinän merkitys. Tukholmassa on Hötorget ja Lontoossa Hey Market.

7. Latojen merkitys alkoi vähetä sitä mukaa kuin ”heinällä käypä Suomi” muuttui ”öljyllä käyväksi Suomeksi”. Tämä kaikki tapahtui oikeastaan 10 vuoden aikana 1960-luvulla.

Maatilat siirtyivät hevosista traktoreihin. Traktori on suoraan käännettynä ”vetäjä”.  AIV-rehun teko alkoi yleistyä, koska sen avulla saatiin samasta pellosta kolme rehusatoa. Rehutaloudessa ei tarvittu latoja – olihan sodanjälkeisissä navetoissa yliset, joihin heinä heti heinätöiden yhteydessä ajettiin. Metsätyöt koneellistuivat kanadalaisen harvesteri-korjuuteknologian mukaisiksi, eivätkä yhtiöt enää tarjonneet työtä ajomiehille, eivät myöskään olleet erityisen halukkaita ostamaan puuta metsänomistajan tekemänä hankintahakkuunakaan.

Yhtäkkiä meillä oli 400 000 hevosta liikaa, mikä vapautti vähintään vastaavan määrän rehua tuottavia hehtaareja muuhun käyttöön. Tästä ja muusta koneellistumisesta seurasi ylituotanto ja sosiaalisesti maaseudun rakennemuutos ja maaltamuutto toisiin ja uusiin elinkeinoihin.

Ladot jäivät maisemaan paikoilleen. Nekin, jotka olivat keskellä peltoa saivat olla sijoillaan, kunnes katto petti lumikuorman alla tai kivenraivaus tai salaojitus osui kohdalle.

Ladot toimivat pitkään kaikenlaisen käytöstä jääneen kaluston ja tavaran säilytyspaikkoina, metsästäjien tukikohtina sekä ekologisina hot spotteina, ollen erilaisten pienten eliöiden ja ötököiden turvapaikkana. Erityisesti mainittakoon peltopyyt ja tuulihaukat, joille tehtiin pesälaatikkoja latojen päätyyn.

2000 –luvulla latojen funktionaalisuus löytyi uudelleen. Pienet hirsitehtaat myyvät niitä nyt hirsitalomiljööseen sopiviksi halkoliitereiksi ja autotalleiksi.

8. Mitä opittavaa meillä on tästä kertomuksesta ?

Keskeistä systeeminen tarkastelutapa: se, miten biomassan jalostuksen muodot ovat koko ajan olleet pärjäämisemme pohjaa. Biomassassa on erityispiirteitä, joita ei ole fossiilisilla polttoaineilla eikä metalleilla. Biomassa on jatkuvasti ja itsekseen , ilman ihmisen vaivaa, uusiutuvaa. Sen hyödyntäminen ei aiheuta ilmastonmuutosta, koska kysymys on maapallolla jatkuvasti kierrossa olevasta hiilestä. Ellei biomassaa hyödynnetä,  se mätänee tai palaa. Kolmas erityispiirre on, että biomassa jakautuu suhteellisesti tasaisimmin läpi koko maapallon. Tästä seuraa mm. se seikka, että biomassojen hyötykäyttö tasaa alueiden välisiä eroja ja vahvistaa aluetaloutta. 

Kysymys on siitä, että termodynamiikan toisen pääsäännön mukaisesti meidän on pakko siirtyä biotalouteen, uuteen talousmuotoon, jossa tuotantofunktiot muunnetaan niin, että tuotteen ominaisuuksissa otetaan huomioon missä muodossa se lähteen luonnosta ja miten ja minkälaisena se palaa luontoon. Luontoon palatessaan ihanteellinen tuote toimii maaperälääkkeenä tai ekosysteemiapuna. Biotalous on siis jotakin aivan muuta kuin ns puhdas teknologia, cleantech.

Tämä tarkoittaa, että maatalouden tai laajemmin luonnonhoidon ja teollisen tuotannon välinen raja katoaa.

Suomessa on Kanadan, Kongon ja Ecuadorin jälkeen maailman neljänneksi suurin biopotentiaali, joten luontainen lähtökohtamme on huikea. Mutta juuri tästä samasta syystä biotaloudella on esteensä. Yksi sellainen on aiheen tarkastelu pelkästään metsätalouden erikoisalana. Toinen on se, että metsätalouden rakenteet hidastavat uuden korkean jalostusarvon tuotteiden kehittämistä, koska metsäteollisuus katsoo olevansa suomalaisen biomassan eräänlainen yliomistaja.

Tärkeintä on, että mahdollisimman nopeasti saamme uutta, metsäteollisuudesta riippumatonta biotaloustuotantoa, jonka kaupallistamisvaihetta yhteiskunta riittävillä välineillä tukee.  Kysymys ei ole innovaatioiden edistämisestä eikä osaamispääomastakaan. Sitä meillä on tarpeeksi. Kysymys on nimenomaan markkinoille tulon riskien jakamaisesta ja pääomien kanavoinnista uusiin yrityksiin.

                                                                (Esitys Haukivuoren Lato-seminaarissa 2.8. 2014)