Hirvenmetsästys on kulttuuria

Tutkijat olettavat, että muinaisessa Suomessa olisi ollut kaksi eläinkulttia tai klaania. Tästä kertoo jo maantieteilijä Pytheas 2000 vuoden takaisessa kirjassaan. Toisen kultin keskuseläin oli hirvi, toisen vastaavasti karhu. Hirveä olisi palvottu lännessä ja Hämeessä. Karhukultti oli voimissan lähinnä idässä ja Karjalassa. Näiden kahden mytologisen kulttuurin raja ei ole kuitenkaan selvä, vaan limittyvä ja saarekkeinen.

On pääteltävissä, että alun perin on ollut kyse metsäekologiasta. Hirvi on ollut keskeinen riistaeläin kaikkialla siellä, missä vasarakirveskulttuurin peruina on poltettu metsää karjanlaitumiksi. Näin on ylläpidetty normaalin sukkession vastaisesti nuorta lehtimetsää, jossa hirvikannat pysyvät runsaina. Karhu puolestaan on ollut metsän kuningas niillä alueilla, joilla maataloutta ja karjanhoitoa ei suurimittaisesti harjoitettu.  Siis alueilla, joissa on ollut suhteessa enemmän vanhaa metsää ja metsäpeuraa.

Hirvenmetsästyksen tekniikat

Hirvenmetsästyksen ihminen on osannut aina. Jo Antrean verkkolöydön yhteydessä löydettiin kolme 10 000 vuotta vanhaa hirvensääriluusta tehtyä jäätuuraa. Ssihistorian hämärissä joukko toisiinsa luottavia miehiä on lyöttäytynyt yhteen ”hirvenajoyhtiöksi”.  Usein monia päiviä kestäneessä ajossa yhtiö on kaatanut hirven ja jakanut saaliin saman suuruisiin osiin.

Hirviä tiedetään metsästetyn monilla tavoilla. Yksi on se, että metsästäjä matkii kiima-aikaan uroshirveä, mikä houkuttaa haastajauroon keihään tai vankkatekoisen valtimoita katkovan hirvinuolen ulottuville.

Toinen tapa on ajaa hirvi isolla joukolla ja koirien kanssa loppusyksystä kallionjyrkänteeltä alas. Ilmeisesti Hirvikallio –nimiset paikat viittaavat tähän. Tästä käytännöstä on jonkinlaista muistitietoa esimerkiksi Pälkäneen Laipanmaasta. Kolmannesta vanhasta metsästystavasta kertoo esimerkiksi Hollolan Hirvihangas: hirviä ajetaan kuten peuroja kohti aitaa, jonka aukkojen ansakuoppiin on kätketty keihäitä, joihin riista juoksee.

Tampereen seudulta kirjattiin toista sataa vuotta sitten tieto, että Aitoniemen ”aidat” olisivat alun perin olleet hirviaitoja. Hirvet olisi ajettu HirviniemeenNäsijärven rannalle, josta ne olisivat lähteneet uimaan kohti läheistä saarta, jossa uupuneet eläimet olisivat olleet metsästäjille helppo saalis.

Yleisin metsästystapa on, että kevättalvella hankikannon ollessa kantava hirveä hiihdetään koiran ja kolmen miehen voimin takaa. Ajo kestää parkin päivää. Hiihtäjä ja koira saavat hyötyä kovasta pintalumesta, mutta 300 – 700 kiloinen hirvi uppoaa täydeltä lumen syvyyteen ja teloo jalkojaan koko ajan jäänterävään lumeen. Kun hirvi lopulta uupuu, se tapetaan toisella suksisauvalla, joka tosiasiassa on sommallinen keihäs. Koira pysyy jäljillä ja haukkuu, vahvimmat hiihtäjät vuorottelevat ajon kärjessä ja kolmas hiihtäjä keräilee jäljiltä toisten hiihtäjien hylkäämiä vaatekappaleita.

Jos ajon aikana tavataan samaa hirveä ajamasta toinen metsästysseurue, se otetaan yhtiön osakkaaksi ”painamalla peukalot yhteen”. Tämä peukalokyydistä ja gladiaattoritaisteluista tuttu ele on siis alun perin ollut kautta Euroopan tunnettu metsästäjien sopimus siitä, että ajo jatkuu yhdessä ja saalis tasataan kaikkien osallisten kesken.

Saaliin omistus ja jako

Kun hirvi on kaadettu, siltä leikataan ensin turpaliha (huulipanta), kieli tai korva. Tässä on kysymys saaliin valtauksesta, omistuksen varmistamisesta. Alkuperäisin syy huulipannan tai kielen leikkaamiseen on siinä, että näin saaliseläin ei pysty ”puhumaan” eli kertomaan lajitovereilleen surmaamisestaan. Jos pystyisi, voisivat lajitoverit kostaa. Sama käytäntö koskee myös karhua.

Toisena työnä kaadon jälkeen on tulen virittäminen. Vasta kun tulet on viritetty, on torjuttu se mahdollisuus, että joku paikalle tuleva metsästäjä pystyisi vaatimaan osuutta lihoista.

Veren juoksuttamisen ja nylkemisen jälkeen saalis paloitellaan. Siinä pyritään niin suuren tasapuolisuuteen kuin mahdollista. Jos metsästäjiä oli vain kaksi, leikataan ruho ensin poikittain ja sitten pitkittäin, niin että kumpikin saa yhden etujalan ja yhden takajalan. Hirvenajoyhtiö oli yleensä verraten pieni, 2 – 5 miestä. Jos lihat piti jakaa parittomiin osiin, tehtiin osien saajan nimeäminen arpomalla eli yksi kääntyy selin ja lausuu jonkun metsästäjän nimen samalla kun toinen osoittaa satunnaisesti kohti yhtä lihakasaa, kutakin vuorollaan. – Kielellisesti sana ”kohtalo” tarkoittaa alun perin juuri tällaista ihmisen rapomalla saamaa jako-osaa. Tapa jakaa lihapala maanomistajalle on johdannainen tästä jakotoimituksesta ja käytäntönä ikivanha.

Hirvenmetsästykseen liittyy punaväri paitsi huomiovärinä – nykyään huomiovärinä on oranssi – myös pyhänä värinä. Veri vastaa kaadetun eläimen elämän voimaa. Esimerkiksi karhunlihaa syötiin peijaisissa maagisista syistä, karhun voimien saamiseksi.

Ikivanha ja kaikkialla hyvin tunnettu tapa on, että se joka kaatoi hirven, saa sarvet ja taljan.

Seurat elvyttivät peijaiset

Koko kylän kutsuminen hirvikeitolle on suhteellisen tuore tapa, organisoidun ja luvitetun hirvenmetsästyksen mukanaan tuoma. Perinne elvytettiin, kun 1950-luvulla alettiin vaatia vähintään 1000 hehtaarin metsästysalueita, joiden sopimuksista vastasivat organisoidut metsästysseurat. Samalla loppui hirven salametsästys, koska metsästäjät valvoivat toisiaan.

Mutta miksi koko kylän hirvipeijaisia järjestetään? Peijaisperinne vahvistaa, että hirvenmetsästyksen taustalla on laajempi yhteisö, joka näin ylläpitää keskinäisiä kiinteitä suhteitaan.  Toinen syy hirvipeijaisiin on siinä, että jonkun alueen hirvet ovat sillä tavalla yhteisiä, etteivät ne kerro kenen metsänomistajan metsästä ovat ruokansa hamunneet.

Hirvenmetsästyksen kulttuurista saadut kokemukset antavat vihjeitä muidenkin metsästettävien lajien järkevästä kannanhoidosta.

                                                                                                                     JUHA KUISMA

                                                              Kirjoittaja on lempääläinen ympäristökirjailija