Kierrätyksestä kohti biojalostusta
Aloitan taloushistoriasta ja tarkastelen jäteyhtiön toimintaa pohtien myös tulevaisuutta.
Talonpoikainen tai agraarinen yhteiskunta ei tarvinnut jätehuoltoa, koska rajalliset materiaalivirrat mobilisoitiin paikallisesti ja kierrätettiin takaisin pelloille ja metsiin lannoitteiksi. Teollisuuden kehitys toi tähän muutoksen. Teollisuus edellyttää vuodenaikavaihtelusta riippumatonta energialähdettä eli fossiilisia polttoaineita, materiaalien muuntoa, suuren volyymin kuljetusvirtoja ja pakkauksia. Kaikki nämä toiminnot tuottavat jätettä eli filosofisen iskulauseen mukaan ” väärässä paikassa olevaa materiaa”.
Vasta moderni yhteiskunta tekee kierrätyksestä organisoidun periaatteen. Jätehuolto suunnitellaan ohjatuiksi, portaittain hyödynnetyiksi virroiksi, joilla tavoitellaan sitä, että jäte vaiheittain löytäisi haitattoman ”paikkansa”. Portaittaisuus tarkoittaa, että jätteenpoltto on vasta viimeinen vaihe ennen muita hyödyntämisen prosesseja. Jätehuollon tavoitteena on suunnitella materiaalivirrat niin, ettei lopullista jätettä enää syntyisi. Kysymys on kiertotaloudesta tai vielä laajemmin biotaloudesta.
On mielenkiintoista lukea vaikkapa Hatanpään kartanon pehtorin kertomuksia siitä, miten Tampereen kaupungin makkilantaa ja tuhkaa käytettiin kartanon peltojen lannoitukseen. Kotikylälläni Lempäälän Lastusissa oli Lastusten kartanon maalla, kylätien kupeessa ns. tuhkaladot, joihin torpparit ajoivat talvisena taksvärkkityönä hevosella ja reellä tuhkaa Tampereen tehtailta. Jäte ei siis tullut jätteeksi, koska se ohjattiin oikeaan paikkaansa.
Sittemmin Lempäälässä on ollut ainakin kaksi kunnallista kaatopaikkaa (Lastunen, Tuljamo) sekä eräitä paikallisen jäteöljynjalostuksen sivutuotteina syntyneitä happoterva-altaita. Näistä kaatopaikat ovat tulevaisuuden potentiaalisia arkeologisia suojelukohteita, koska niiden kerrostumiin sisältyy vuosikymmenten historia. Ne voi myös tulkita mahdollisiksi tulevaisuuden kaivoksiksi, sillä niiden metallipitoisuus on kohtuullisen suurta.
Maaseudulla tuli jätehuollon välivaiheeksi hylätty perunakuoppa, jonne surutta dumpattiin sinappituubit, tummelipurkit, vähäpiikkiset kammat, sillipurkit, rikkoutuneet pullot ja vastaavat. Kerrottakoon tästä esimerkki Savosta. Juvalla on Pattoin kotiseutumuseo, jonka ylpeytenä on tuollaisesta entisestä perunakuopasta kaivettu esineistö. Esineet antavat huomattavan tarkan kuvan 1950- ja 1960-luvun elämästä. Koska perunakuopat ovat kuivilla hiekkatöyräillä, esineet säilyvät niissä yllättävän hyväkuntoisina.
Laatujärjestelmän periaate oli: kippaa ja unohda. Asioiden tolasta kertoo, että kun Lempäälässä Lastusten kaatopaikka (Ahtialanjärven rantatörmällä) lopetettiin ja koteloitiin tiiviillä päällysmaakerroksella, levittäytyi kylään valtavat määrät rottia. Niitä vastaan julistettiin ns. rottasota. Rotanmyrkkyä sai kuittausta vastaan kunnan varastolta.
Tuljamon kaatopaikasta taas sanotaan leikillisesti, että se pelasti taantuvan huuhkajakannan, koska Tuljamossa oli linnuille yllin kyllin ruokaa.
Varsinaisen talouskohtaisen jätteenkeruun synty ajoittuu mielikuvissa samoihin vuosiin, jolloin jokainen tie sai nimen ja kukin talo numeroitiin. Tätä operaatiota edellyttivät palokunta, ambulanssi ja varmaankin myös ns. kokonaisvaltainen yhteiskuntasuunnittelu. Muistan, miten tuota teiden nimeämistä vitkuteltiin ja suhtauduin itsekin koko osoitteisto-hommaan epäilevästi. Oli luonnonlapsen hämärä tunto siitä, että menetimme joitain vapausasteita. Me siihen asti vapauteen maastoutuneet kylien asukkaat jouduimme kartalle, suunnittelun kohteiksi ja vallan suurennuslasien alle.
Aluejätepisteiden sijoittamisessa jätehuoltoyhtiö tukeutui kyläyhdistyksiin. Kyläyhdistysten väki tunsi sekä ihmiset että ne paikat, joihin aluejätepistettä saattoi ajatella. Ihan talojen viereen niitä ei yleensä sijoitettu, mutta yleensä teiden risteyksiin ja asutuksen tihentymiin. Kyläyhdistykset rakensivat talkoilla aluejätepisteille laudoista aitaukset. Olin itsekin yhtä sellaista rakentamassa. Tästä kaikesta kyläyhdistys sai pienen korvauksen jäteyhtiöltä. Mutta kun muutama vuosi myöhemmin myöhemmin aluejätepisteen yhteyteen tarjottiin erityistä standardoitua ilmoitustaulua, kieltäydyimme sellaisesta, koska meillä oli jo oma ilmoitustaulumme.
Tienvarsiparlamentti pohti tietenkin sitäkin, kuinka paljon yhteiskunnan kannattaa polttaa jätteenkeräysautojen dieselöjyä ja kerätä pussitettua talousjätettä Tarastenjärvelle kautta koko Pirkanmaan. Suhtautuminen voisi olla automaattisesti suopeampaa, jos mainitut keräilyautot kulkisivat esimerkiksi Tarastenjärven jätteistä jalostetulla kaasulla.
Aluejätepisteessä ja talokohtaisessa keräysastiassa (jollainen meilläpäin on jokaisella) on toiminnallista päällekkäisyyttä, joka ei koskaan ole oikein selvinnyt. Nykyisin vien keräyspaperin aluejätepisteelle – enkä aina edes sille lähimmälle. Roskapussit puolestaan päätyvät omaan keräysastiaan postia hakiessa. Muun hankalan jätteen vien Moisionlammen jätteenkeräysasemalle.
Aluejätepisteissä on tapahtunut muutoksia. Lempäälässä muuan aluejätepiste jouduttiin lopettamaan sen takia kun lähellä asuva erikoisen säästäväinen kuntalainen rupesi sieltä dyykkaamaan itselleen aarteita. Toinen, vanhan kolmostien varrella oleva jätepiste jouduttiin siirtämään 150 metriä toisaalle ja vähän piiloon, koska ohikulkevat kesämökkiläiset ottivat tavakseen täyttää jätepiste mökkiroskillaan.
Myönnettäköön julkisesti, että ihailen Pirkanmaan Jätehuollon psykologisesti oikeaa tapaa laskuttaa palveluksistaan. Kun kertalasku on parinkymmenen euron luokkaa, ei se harmita, vaikka vuosisumma olisi suurempikin. Myönteisiä sanoja voi myös lausua yhtiön tavasta tiedottaa. Sitä on paljon ja riittävästi ja nettisivut ovat hyvät. Onneksi tiedotus on vailla ideologista paatosta. Jätehuolto jos mikä on pragmatiikan asia ja sellaisena siihen suhtauduttakoon. Elämäntapaneuvontaa emme tarvitse ja olemme sille allergisia, koska silloin joku ulkopuolinen yrittää määritellä arvomme ja sen miten pitää elää.
Jälkipuheet ovat jälkipuheita, mutta Tarastenjärven voimalan tekniikan valinta askarruttaa yhä: nimittäin jos julkinen toimija ei investoi parhaaseen saatavilla olevaan tekniikkaan (BAT), niin kuka sitten ? Mitä oikeutta tuolloin on velvoittaa yksityistäkään investoimaan parhaaseen saatavilla olevaan tekniikkaan? Suomessa ei ole liikaa uuden ympäristöteknologian referenssejä. Toinen kysymys liittyy voimalan käyttämän raaka-aineen riittävyyteen. Riittääkö poltettavaa 20 vuoden päästä, jos valtakunnallisessa jätepolitiikassa onnistutaan tavoitellulla tavalla?
Kun katsoo pitemmälle tulevaisuuteen, tulee pohdittavaksi kaiken jätteen yhteiskäsittely. Onko ajateltavissa, että joskus yhdyskuntaliete ja muu yhdyskuntajäte käsiteltäisiinkin yhdessä, yhdellä ja samalla tontilla, osana samaa biologista prosessia. Varsinaisen työn tekisivät bakteerit, jotka ”söisivät” jätteen hyödyllisiksi jakeiksi. Tuloksena olisi esimerkiksi energiaa, lannoitteita ja maanparannusaineita. Tällöin kyse ei enää olisi jätteenkäsittelylaitoksesta eikä voimalaitoksesta vaan biojalostamosta. Kuten alussa totesin, biotalous on kiertotaloutta isompi kysymys, koska kierrätetyt virrat sijoittuvat bioottiseen kehykseen, luonnon elämää ylläpitävään järjestelmään.
Onko tämä teknologista utopiaa, vai biotalouden maailmaan kuuluva välttämättömyys ?