Muistikuvia Innilän koulusta

Vuoden 1962 syksyllä aloitin koulunkäyntini Lempäälän Innilän koulussa. Oikeastaan olisi pitänyt käydä koulupiirijaon mukaisesti Lastusten koulua, mutta tuo Lastusten koulu oli siihen aikaan niin sanottu supistettu koulu. Toisin sanoen koulun vanhemmat oppilaat eivät käyneet joka päivä koulussa, vaan urakoivat osan vuotta etukäteen elokuussa. Matkaa molempiin kouluihin oli saman verran, satuimme asumaan jonkun sata metriä koulupiirien rajasta. Kyläläiset tunsivat myös molempien koulujen opettajien pedagogisen tyylin, mikä oli yksi syy isäni murahdukseen: - Poika menee Innilään.

Innilän koulu oli taitekattoinen, kolmikerroksinen ulkopinnoiltaan rapattu hirsirakennus. Alimman kerroksen kivijalassa oli viileä keittola. Sitten oli keskikerros, jossa oli kaksi isoa luokkaa isoine ikkunoineen. Luokkien välissä oli eteisen kaltaista tilaa vaatteille, kengille ja muulle. Yläkerrassa asuivat opettajaperheet, siihen aikaan Koprat ja Lehdot. Minulla on mielikuva, että koulurakennuksen eteläseinää kiipeili villiviini.

Koulun tontti oli iso. Pihalle johti lyhyehkö koivukuja ja hiekkaisessa rinteessä oli opettajien kasvimaat ja marjapensaat. Koillisessa takakulmassa oli halkopinoja, joiden takana yläluokkien pojat todistivat rohkeuttaan polttamalla tupakkia. Pihassa oli myös kivikkoinen mäki ja siinä iso jättiläiskuusi. Mäki oli loistava linnaleikkien, piilosilla olon ja pummarin leikkipaikka. Koivujen vieressä olleella nurmikentällä pelattiin polttopalloa, nelimaalia ja mustaa miestä. Kasvimaiden alla oli hiekkakenttä, jossa urheilutunnilla pelattiin ainakin pesäpalloa ja kaiketi jalkapalloakin.

Välitunnit olivat erilaista oleilua ryhmissä. Kiusaamistakin oli hiukan, vaikka kaikki olivat samanlaisia kansanlapsia. Jälkikäteen hävettää, ettei erääseenkin tapaukseen osannut puuttua, vaan passiivisesti antoi sen tapahtua. Päinvastaisena muistikuvana on, että silloin viidesluokkalainen Helinin Mauri oli joukossa sen verran reilu, että pysäytti toisen kiusaamistilanteen. Lapset voivat olla yllättävän julmia, ilman että itse tajuavat julmuuttaan.

Koulun pitkä talousrakennus oli pohjoiseen päin vasten metsää. Siinä oli monireikäiset huussit – joissa kukaan ei juuri koskaan käynyt – sekä opettajien sauna. Talousrakennuksen takasivulla oli aitauksessaan opettajan sikapossu, joka ruokittiin mm. koulukeittolan laskiämpärin sisällöillä.

Innilän kouluun tuli lapsia tajuntani mukaan monen kylän alueelta. Heitä tuli Innilän kartanon pienistä mökeistä, Lastusten kartanon saharakennuksen ja kauppapuutarhan perheistä, tuli Vaihmalan taloryhmästa, Putkistosta, Putkistonniemeltä ja kunnalliskodin alueelta, tuli Ämmänristin omakotitaloista, tuli sorakuopiksi kaivetun harjun takaa pieniltä asutustiloilta Koivistonjärventien alusta. Me Lastusten kylään paremmin kuuluneet tulimme ”Tervajärveltä” kuivatun järven nimen mukaan. Innilästä katsoen lähin koulu oli Kelhossa, jossa mielestäni kävivät jo Sotavallan suunnan lapset.

Kouluun tultiin kävellen ja polkupyörillä, usein oikoteitä ja polkuja kulkien. Eräänä talvena – olisiko ollut talvi 1966 – oli jonakin aamuna pakkasta 40 astetta. Sinnikkäästi kuitenkin pistimme sukset jalkaan lämmintä päälle ja lähdimme viimassa hiihtämään kohti koulua. Jo kilometrin jälkeen piti kääntyä takaisin kun posket paleltuivat. Sinä pakkaspäivänä ei kouluun asti päässyt kuin kaksi koululaista, nimittäin Paunin Raija ja Mirja. Tästä opettaja Sulo Kopra muisti hyväntahtoisesti poikia muistuttaa. Harmittihan se, että tytöt olivat poikia kovempia. Myöhemmin päättelin, että Paunin sisarukset käyttivät suojaisaa oikotietä poikki metsän, mutta ei se heidän saavutustaan vähennä.

Toinen muistikuva on syksyltä  1963 tai 1964. Kun me reppuselät oikaisimme polkupyörillä Vattolanmäen suunnasta kohti koulua, näimme kaksi miestä poraamassa kallioporalla reikää tienvarren kiveen. Koululla kuultiin heidän olevan jonkinlaisia malmin etsijöitä. Nämä miehet olivat kortteerissa Torisevan tien alkupäässä, Heinon Heikin aitassa. Myöhemmin selvisi, että nämä reippaasti morjestaneet kaverit olivatkin vankikarkureita.

Koulutunnit alkoivat sillä, että ns. järjestäjän vuorossa ollut oppilas kilisti portailla puuvartista messinkikelloa, jolloin oli järjestäydyttävä portaiden eteen parijonoon. Jos oli aamun ensimmäinen tunti, opettaja Anja Lehto soitti puhkuvalla harmoonilla säkeistön jostakin virrestä ja lauloi reippaasti. Se kuului silloin asiaan, vaikka joka kerran harmoonin puhku sai miettimään, milloin tuo kiusattu soittopeli kuolee.

Oppiaineet olivat ilman nimitemppuilua lukemista, laskentoa, uskontoa, ympäristöoppia, käsitöitä ja urheilua. Eniten viehätti ympäristöoppi, koska se käsiteli maailmaa, jossa elimme. Mukavaa oli samaten käsityötunneilla, joilla höylättiin ja lovettiin puutöitä. Tein loppuvuosina työkalupakin vasaroille ja nauloille. Se oli 10 arvoinen työ ja kestikin sitten 30 vuotta. Käsityötunti oli aina päivän päätteeksi, koska tuntia pidettiin alaluokassa, jossa höyläpenkit vain laskettiin seinältä alas. Lastut ja purut siivosi pois keittäjä Elli Niemi.

Sen verran omatoiminen koulu oli ruoan hankinnassa, että opettajat ja keittäjä organisoivat kerrankin koko koulun kaikki oppilaat Varppeen vuorelle puolukoita poimmaan. Kovin oli sekulia tulos, mutta talven puuromarjat niinkin saatiin.

Innilän koulun takamaastossa Lastusten kartanon metsissä oli korkeuskäyrää ja polkujen verkosto, joka kiertyi aina TVH:n tukikohdan suurille soramontuille. Talvisaikaan alueelle sai silloisen Lempäälän parhaat hiihtoladut. Niinpä Innilässä hiihdettiin, välitunneilla, urheilutunneilla ja koulumatkoilla. Aina yleensä kovaa. Koulujenväliset hiihtokilpailut olivat tärkeä asia ja niissä Innilä yleensä pärjäsi, kiitos välituntiharjoittelun ja osaavien suksienvoitelijoiden.  Sulo Kopra kehitti ensimmäisen ”laduntekokoneen”. Se oli peltinen lumikola, jota hän veti hiihtämällä kahvapuolelta perässään. Kun kolassa oli painoa, tamppasi se ladun sommanjälkien kohdan sopivalla kelillä kovapohjaiseksi standardiladuksi.

Taisin olla neljännellä luokalla eli elettiin talvea 1966, kun opettaja Sulo Kopra kertoi, että huomenna tulee koululla käymään kunnan miehiä. Opettaja määräsi, ettei seuraavana aamuna saanut lämmittää korkeita tiiliuuneja. Olimme sitten pompat päällä luokassa, kun kunnan väkeä tuli. Kopran tarkoituksena oli saada kunta kunnostamaan koulua, mutta uhkapelin tuloksena kävikin niin, että koulu päätettiin lopettaa.

Haikeissa tunnelmissa kevätjuhlan päätteeksi lasten vanhemmat luovuttivat pihamaalla opettajalle seinäkellon. Emme osanneet koulun lopettamista surra, koska olimme jo menossa yhteiskouluun. Koulusta tuli joksikin aikaa hiihtourheilun tukikohta, sitten graafikon kesäkoti ja lopulta se myytiin yksityiskäyttöön.

Kirjoittaja kävi Innilän koulua 1962 -1966

(Maaseudun tulevaisuus 13.6.2014)