Asuminen ympäristösuhteena

Rintamamiestaloa on pidetty monella tapaa asumisen huippusaavutuksena. Tuo talohan on puusta rakennettu noppamainen, yhden savupiipun ympärille järjestetty asumus. Siinä on harjakatto. Siihen kuuluu isohko piha eli puutarha, kellari ja ullakkotilaa. Alkuperäiset rintamamiestalot ovat terveitä taloja, joissa asuja ei sairastu. Lisäominaisuutena on se, että tuollaisen talon rakensi harva se mies, perheen ja talkoolaisten avustuksella tietysti. 

Mutta rintamamiestalo avaa näköalan johon muuhunkin, itseään suurempaan. Ei riitä, että arkitehtonisesti se on puufunkkista, siis funktionalismin  muuan muoto. Rintamiestalo kokoaa eräänlaisena suurennuslaisina ihmisen asumisen perusteet. Siinä on ratkaistu valo, lämpö, hygienia,  taloudellisuus, oma reviiri ja maailmaan kuuluminen. 

Pihapuutarha ilmaisee ihmisen kuulumista maailmaan ja tehtäväämme maapallolla. Keittiö on yhdessä olon tila.  Ullakko kertoo haaveista ja kellari kuvastaa sielumme syvyyksiä. Tuollaisessa talossa asuminen on tekemistä, ei passiivista tapahtumisen odottelua. Taloon kuuluu lisäksi sauna ja talousrakennus, usein erillisinä piharakennuksina.

On sanottu vähän runollisesti, että ”rintamamiestalo kertoo totuuden ihmisen ympäristösuhteesta”. Itse uskon tähän väitteeseen, eikä kyse ole poetiikasta, vaan puhtaasti fenomenologiasta eli tässä yhteydessä ihmisen olemisen tavasta. Rintamamiestalo on ihmisen lajityypillinen asumus.  Voisimme myös sanoa, että rintamamiestalo on puutarhakaupungin rakenneyksikkö. Samalla se on korkealle kehitetty muunnelma talonpoikaisesta asumisesta. Sellaisessa muodossa, joka aikoinaan oli kaikille mahdollinen.

Asumalla ihminen rakentaa ekologiaansa eli suhdetta maailmaan. Tuo suhde on aistien välittämä ympäristösuhde, jonka muodot muokkaavat ihmistä, vähintäänkin tuhansien vuosien perspektiivissä. Rintamamiestalo tarjoaa asukkaansa aisteille monipuolista sisältöä; voisi oikeastaan sanoa, että asukas ikään kuin asuu luonnon näyttelyssä, joka vastaa sitä ympäristöä, jossa ihmisen evoluutio on tapahtunut.

Erikoista tässä on, että sikäli kuin kyse on evoluutiosta, olemme asumisen osalta kaikki yhtäläisiä asiantuntijoita. Arvostuksemme ja reaktiomme ovat yhtäläisiä, vaikka eroja voi olla siinä, miten ilmaisemme asumisen kokemusta sanoilla. Asumisessa ilmenevä ympäristösuhteemme on universaali, vaikka se jää monelta tiedostamatta.  Hyvän asumisen muodot vastaavat ihmisen mielen muotoa. Rintamamiestalo tontteineen on meille psyykkinen vastaavuus: siis hyväntuulisuutta pulppuava lähde. Taloihin on koottu ja varastoitu ihmisen ylisukupolvinen muisti.

Tästä samasta syystä asuminen on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Siis samanlainen oikeus kuin terveyteen, koulutukseen, kasvatukseen ja ihmissuhteisiin liittyvät oikeudet. Täsmällisesti ottaen asuminen on – tai asumisen vapauden pitäisi olla kansalaisen perusoikeus. Ilman sitä typistämme yksilöitä ja kavennamme kulttuurin kehityspolkua.

Yllä olen yrittänyt taas kerran kirjata lauseiksi asiaa, joka on kaikille tuttu, mutta silti äärimmäisen vaikea. Monikaan ympäristöeliittiin kuuluva ei heti usko, jos väitän, että Ympäristöhallinto ei tunnista asumisen biologista pohjaa yrittäessään yksipuolisin perustein pakottaa ihmiset ”yhdyskuntarakenteen tiivistäjiksi”.

Vaurastuva yhteiskunta kohdistaa intressinsä muiden seikkojen ohella asumiseen.  Kysymys on myös ympäristösuhteestamme. Asumisesta tulee ajan mittaan poliittisia valintoja ohjaava asia. Yllättävällä tavalla

                                                                        (Maaseudun Tulevaisuus 25.7. 2014)