Itsenäisyys on yhteiskunnan rakentamista

Hyvät kuulijat,

Lempäälässä on ehditty pitämään itsenäisyyspäivän puhe 96 kertaa. Melkein sadan vuoden näkökulmasta varmaankin kaikki tärkeä on joskus sanottu. Tällä kertaa puhe voisi käsitellä esimerkiksi jääkäriliikettä tai itsenäisyyden kautta saavutettujen kansalaisoikeuksien ja –vapauksien sisältöä. Mahdollisuuksien rajoissa olisi, että harkintaa käyttäen pohtisi vaikkapa Suomen ja Naton suhdetta.
Asiaa pohtiessani valitsin aiheeksi kaksi jo liki pitäen unohtunutta lempääläistä, joiden molempien elämäntyö liittyy konkreettisesti itsenäisen Suomen rakentamiseen. He ovat isä ja tytär. Isä oli Lempäälän johtava virkamies kuohuvina aikoina tammikuusta 1918 kesään 1945. Tuosta tulee 27 vuotta vastuullista yhteiskunnallista palvelusta. Tytär oli opettaja ja professori, joka rakensi noin 50 vuoden ajan yhteyksiä anglosaksiseen kulttuuripiiriin.
Kyseessä ovat Lempäälän kunnankirjuri Vihtori Emil Rantavaara sekä hänen tyttärensä kirjallisuuden professori Irma Rantavaara. Molempien viimeinen sija löytyy sukuhaudasta Lempäälän kirkkomaalta. Molemmat ovat nimiä, joista Lempäälän sopii olla ylpeä.
Kunnankirjuri V.E. Rantavaara
V.E. Rantavaara valittiin Lempäälän kunnankirjuriksi marraskuussa 1917. Hän oli tuolloin Kalvolan seurakunnan kanttori-urkuri ja työskennellyt aiemmin Ähtärissä ja Hinnerjoella. Kun Rautavaarat muuttivat Lempäälään, oli ainoa lapsi Irma 9-vuotias.
Kunnankirjurin tehtäviin kuului valmistella kokousasioita, kirjoittaa pöytäkirjoja, arkistoida asiakirjat ja huolehtia päätösten toteuttamisesta. Kunnankirjurin tuli myös olla määräajoin kuntalaisten tavattavana. Hän toimi käytännössä yhdessä kunnallislautakunnan esimiehen kanssa. Nykytermein V.E. Rantavaara oli siis kunnanjohtaja. Hän tuskin ehti astua virkaansa, kun vuoden 1918 tapahtumat alkoivat vyöryä. Tiedossamme ole, miten hän kaiken koki ja miten perheineen selviytyi rintamavaiheen yli.
Kun kunnanvaltuusto sitten kesällä 1918 kokoontui, oli ensimmäisiä eteenpäin vietäviä asioita sähkövalon ja sähkövoiman saaminen Lempäälään. Asetettiin uusia lautakuntia ja käynnistettiin niiden työ. Tällaisia lautakuntia olivat mm. metsälautakunta (1918), tielautakunta (1919) ja asutuslautakunta (1919 ja köyhäinhoitolautakunta (1922). Vuonna 1919 maaherra määräsi Rantavaaran lempääläisten ehdotuksen mukaisesti elintarvikelautakunnan puheenjohtajaksi. Tämä kertoo, että vuodessa hän oli saavuttanut pitäjäläisten laajan luottamuksen.
Kun kunnanvaltuusto 1922 perusti kuntaan lastenvalvojan toimen ja sitäkin soviteltiin kunnankirjurin niskaan, muistutti silloinen valtuuston varapuheenjohtaja Berndt Puro, että ”Kunnan asioiden hoito on liiaksi keskittynyt kunnankirjurille.” Miestä piti säästää.
Tästä kuntaorganisaatio alkoi kehittyä. Jokaiseen vaiheeseen tarvittiin tietysti kunnankirjuria asian alussa, keskellä ja toteutuksessa. Kuntaan perustettiin Maataloustuottajain Yhdistyksen aloitteesta kunnanlääkärin virka 1919 ja uuden lain mukainen terveydenhoitolautakunta 1928. Pula-aikana kunta työllisti työttömiä missä vaan oli hiukankaan järkevää. Jonkinlaiseen vakaaseen tilaan kunta pääsi 1930-luvulla, jolloin suurin muutos oli se, että kunnan eteläiset kylät siirrettiin hyvässä sovussa osaksi perustettua Viialan kuntaa.
V.E. Rantavaara teki omissa nimissään valtuustolle 1929 aloitteen historiatoimikunnan perustamisesta Lempäälään, mutta valtuusto ei tätä kauaskantoista asiaa ymmärtänyt. Seuraavan kerran siihen palattiin 1950-luvun puolella.
Kun talvella 1940 Lempäälään oli saatu 14 sankarivainajaa, teki kunta päätöksen erityisestä kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi koottavasta rahastosta. Tässä on kaiketi idullaan ajatus sankarivainajien haudoista ja muistomerkistä. Sotavaiheissa Lempäälässä oli armeijan koulutuskeskus ja sodan jälkivaiheissa Uotin kylpylään sijoitettu internointileiri. Nämä valtakunnalliset yksiköt organisoitiin ylempää, mutta niissäkään ei voitu kuntaa ihan noin vain ohittaa.
Rantavaaran viimeinen suuri hallinnollinen ponnistus tapahtui vuonna 1944. Kunta nimittäin varasi omistamiltaan mailta Sääksjärveltä, Kuljun pysäkin vierestä sekä Ryynikästä yhteensä 77 rintamamiestonttia. Lopuille tonttia hakeneille 11 rintamiehelle talonpaikat osoitti kunnan pyynnöstä seurakunta. Näin kaikki halukkaat saivat omakotitalotontin. Muutoin asutuspolitiikan ratkaisut kulkivat asutuslainsäädännön mukaan.
V.E. Rantavaara pyysi eroa sairauden vuoksi 1.8. 1945. Hän oli tuolloin 64 –vuotias. Hän jäi asumaan Lempoisiin, mutta kuoli jo kolmen vuoden kuluttua.
Mutta virkamiehen työn ohella Rantavaara toimi kantavan voimana monissa yhdistyksissä. Hän oli VPK:n torvisoittokunnan perustaja ja johtaja, hän oli myös kuorojen johtaja. Hän oli mukana paikallisen säästöpankin hallinnossa sekä kotiteollisuuskoulun johtokunnassa ja nuorisoseurassa.
V.E. Rantavaara oli myös pulakauteen osuneen Lempäälän Sanomien perustaja ja päätoimittaja, yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, lehtiyhtiön isännöitsijä ja lehden terävin pakinoitsija nimimerkillä Lutu Lemponen. Lempäälän Sanomat joutui sitten pari vuotta keskellä pulakautta ”hyvin yritettyään” liittymään Vesilahdella perustettuun Vesilahden paikallislehteen ja näin syntyi varsinaisesti tuntemamme LVS. Rantavaara toimi kuitenkin tämän pitäjien yhteisen lehtiyhtiön johdossa kuolemaansa asti.
Professori Irma Rantavaara
Irma Rantavaara asui siis parhaan nuoruutensa Lempäälässä ja kirjoitti ylioppilaaksi 1927 Tampereen Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Lempäälässä olon aikanaan hän osallistui Nuorisoseuran toimintaan, mm. näytelmiin. Tuolta ajalta lause: ”-Venyy kuin Rantavaaran Irman sääret”.
Pitkäsaarinen Irma Rantavaara oli muun ohella taitava pianonsoittaja. Ylioppilaana hän joutui valitsemaan: lähteäkö opiskelemaan musiikkia konservatorioon vai humanistisia aineita yliopistoon. Helsingin Yliopisto voitti. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1932. Jo opiskeluaikanaan hän matkusti Edinburghiin täydentämään opintojaan. Hän oleskeli myöhemminkin pitkiä aikoja Englannissa. Esimerkiksi välirauhan ajan hän teki väitöskirjaansa Cambridgessä ja Lontoossa. Englannin kielestä ja kulttuurista tuli hänelle vivahteita myöten täydellisesti hallittu elämänmuoto.
Rantavaara toimi Tampereella kauppaoppilaitoksen englanninkielen opettajana vuoteen 1939 ja samassa työssä lehtorina Helsingin Kauppakorkeakoulussa vuoteen 1963. Samaan aikaan hän toimi Helsingin Yliopistossa opettajana, dosenttina ja vuoden vt. professorina. Vuonna 1963 hänet nimitettiin ”estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professoriksi” Helsingin Yliopistoon, josta virasta hän jäi täysin palvelleena eläkkeelle 1972. Vuonna 1973 hän oli Englannissa British Academyn kutsumana vierailevana professorina.
Irma Rantavaaran tutkimustyön kohteina olivat muun muassa Charles Dickens, Virginia Woolf, William Faulkner ja Robert Musil. Häntä kiinnosti modernin romaanin rakenne, se miten nykyaikainen kirjailija romaanin rakenneratkaisuillaan heijastaa maailmaa. Hän toi Suomeen uusia tekstilähtöisiä tutkimusmenetelmiä, mutta ei metodisesti sitoutunut yhteen yksittäiseen lähestymistapaan. Hänen lukeneisuutensa oli laajaa, kritiikkinsä tervejärkistä ja kirjoittamistapansa elävää ja tarkkaa. Hän ei pitänyt kausaaliselityksistä. Hän käsitti kirjallisuuden yhteenvedoksi länsimaisesta kulttuurista. Opettajana hän oli vaativa.
Hänellä oli runsaasti jäsenyyksiä ja puheenjohtajuuksia erilaisissa kulttuuriyhteisöissä. Hän oli mm. Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen, Suomen kansallisteatterin johtokunnan jäsen, SKS:n työjäsen, Suomen kirjallisuudentutkijain seuran johtokunnassa, Suomen estetiikan seuran puheenjohtaja, Otavan kirjallisen neuvottelukunnan jäsen. Hän oli mukana Finnish-British Societyssä, PEN –klubissa ja Akateemisessa Naisten Liitossa.
Irma Rantavaara on valokuvien perusteella ollut viehättävä persoonallisuus. Häntä kuvataan valoisaksi, lämminsydämiseksi ja huumorintajuiseksi. Hän ei kuitenkaan koskaan mennyt naimisiin, vaan eli elämänsä itsenäisenä poikamiestyttönä, jolla oli laaja ystäväpiiri. Koska hänellä ei ollut sisaruksia, hän piti tiivistä yhteyttä äidinpuoleisen sukunsa Heurun serkkuihin. On muisteltu, että hän ylpeänä kertoi ”olevansa Hinnerjoelta kotoisin ja että hänellä oli talonpoikaiset juuret”. Tässä siis lapsuuden ja sukusiteiden kunta Hinnerjoki voitti nuoruuden kotikunnan Lempäälän, jonne hän osui muuttamaan keskelle vuosien 1917-1918 tapahtumia.
Kaiken edellä kerrotun kanssa sopii yksiin, että hän ilmoittaa matrikkeleissa puoluekannakseen: ”villi”.
Kun Irma Rantavaara täytti 70 vuotta, hänen ystävänsä kokosivat onnittelurahat Irma Rantavaaran nimikkorahastoksi. Rahasto tuli SKR:n yhteyteen. Rantavaara kartutti testamentillaan tätä rahastoa. Rahasto edistää kirjallisuustieteen ja estetiikan tutkimusta ja etusijalla ovat naistutkijat, erityisesti väitöskirjatyötä tekevät.
Irma Rantavaara jätti jälkeensä laajan kirjaston. Vanhemmiltaan perimänsä kirjat luovutettiin hänen tahtonsa mukaan Lempäälän kunnankirjastolle, liike-elämää koskevat Kauppakorkeakoululle, kirjallisuutta ja estetiikkaa koskevat Helsingin Yliopiston kirjallisuustieteen laitokselle, ja edelleen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai valita omaan kirjastoaan täydentävät teokset. Kun kaikki nämä tahot olivat saaneet osansa, jäi testamentin toimeenpanijan realisoitavaksi 68 hyllymetriä hyviä kirjoja.
Yhteiskunnan rakentajia
V.E. Rantavaaran ja Irma Rantavaaran elämäntyöt osoittavat, mitä Suomi teki valtiollisella itsenäisyydellään. Toinen rakensi – toki yhdessä luottamushenkilöiden kanssa - Lempäälän itsehallinnollisen kuntaorganisaation melkeinpä tyhjästä. Toinen kehitti yliopistolle modernin kirjallisuustieteen laitoksen. Rantavaaran aikana laitokselle luotiin kolme linjaa: nimittäin kirjallisuus, estetiikka ja teatteritutkimus.
Voimme olla ylpeitä heistä ja niistä yhteyksistä, joilla he liittyvät Lempäälään. Pitäkäämme mielessä, että Vihtori Emil Rantavaara ja Irma Rantavaara kuuluvat Lempäälän merkkihenkilöihin.
Itsenäisyys on sitä, että kukin kohdallamme voimme elää tosiksi ne mahdollisuudet, joita olemme elämältä saaneet.

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe Lempäälä 6.12. 2014                                                Juha Kuisma