Metsä yhteiskunnallisena resurssina

Alustus Metsäpäivillä 6.11. 2014, Messukeskus Juha Kuisma, ympäristökirjailija

Metsä –sanan etymologiaa ei laajemmalti tunneta, joten kerrottakoon se alkuun ja ensimmäiseksi. Metsä on balttilaisperäinen, vasarakirveskulttuurin suomen kieleen tuoma sana, joka tarkoittaa samaa kuin euroopalaisten kielten medias, mitte, mezzo. Sanan merkitys on ”välissä oleva”. Toisin sanoen se asuttujen kylien väliin jäävä alue, jossa luonnon käytön säännöt ja oikeudet olivat erilaisia kuin asutulla ja raivatulla, omistuksessa olevalla alueella. – Suomen kielen alkuperäistä sanaa metsäekosysteemille ei varmuudella tiedetä. Yksi ehdotus on sana ”viita”.

Pohjoismaisten yhteiskuntien ns. jokamiehenoikeus (allemanssrätt) perustuu siihen, että omistettujen alueiden väliin jäävissä metsissä kuka tahansa sai metsästää, kalastaa ja marjastaa, koska muuten nämä virtaresurssit jäivät käyttämättä. Sen sijaan varannot (talot, pellot, karja, talvivarastot jne) olivat aina jonkun työn tulosta ja siten omistettuja ja yksityisessä käytössä. Tämä sääntö on järkevä varsinkin nälän, köyhyyden tai epäonnen iskiessä. Se on myös sopinut ammoiseen tilanteeseen, jossa pyyntikulttuuri ja maatalouskulttuuri ovat eläneet rinnan.

Milloin metsään kohdistettiin työtä (se kaskettiin tai raivattiin pysyvästi) siitä tuli automaattisesti yksityiselle suvulle kuuluva alue. Sana kaski liittyy läntisiin sanoihin aska (tuhka) ja ukkoseen (åska) ja tarkoittaa kulotettua palomaata, jota viljellään. Se, että miehen mittaista koivua on kutsuttu Lounais-Suomessa kaskeksi, liittyy metsän ekologiaan, jossa koivu on aina sukkession pioneeripuu. Sanonta ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” tarkoittaa, että ahoksi hylättyä kaskea sai hyödyntää yksityisen alueena niin kauan kuin siinä kasvoi mansikkaa.

Kaskitalous talousmuotona perustuu pohjoisen havumetsävyöhykkeen ominaisuuksiin, jossa kasvavan puuston hiili- ja sokerivarastot karttuvat vuosi vuodelta. Näiden ”kierrosta käyttöön poimittujen” varastojen avulla voidaan elää 6 kk kestävän talvikauden yli. Tai kuten 300 –luvulta jKr alkaen tehtiin: metsä voitiin muuntaa vientitavaraksi: turkikseksi, rukiiksi, tervaksi, voiksi. Metsä on ollut se resurssi, joka on kytkenyt Suomen eurooppalaisen kaupan järjestelmään.

1500-luvun Kustaa Vaasa ja Klemetti –kirjurin aloittama erämaiden asuttaminen savolaisilla kaskitalonpojilla määritti sen, minkä kokoiseksi Suomen kansa myöhemmin tuli ja mitkä olivat Suomen rajat. Kysymys alueesta ja populaation koosta oli tärkeää kaikkien myöhempien sotien kannalta. Tärkeää mm. oli, ettei maata katkaistu Oulun korkeudelta, jolloin Venäjä olisi saanut toisen yhteyden Itämereen. Metsäresurssin ansiosta Suomi sai itsenäistymiskelpoisen maan ainekset.

Kauppatie Eurooppaan teki keskiajalla Turusta maan johtavan kaupungin ja myöhemmin tervakaudella kaupankäynti nosti Pohjanmaan dynaamisimmaksi maakunnaksi. Kymmenen virran maan joet kelpasivat kuljetusväyliksi. Maakunnassa riitti metsää tervanpolttoon ja samalla raivattiin nevoista peltomaata. Tämä kaupallis-materialistinen vaikutus sekä Eurooppa kehyksenä selittää Snellmanin, Runebergin, Topeliuksen kaltaiset esifennomaanit, jotka kokivat Suomen omaksi alueeksi, jossa asui oma kansansa. Kun he puhuivat, siinä puhui vientitavaraksi muunnetun metsän luoma valistus.

Sisä-Suomi oli pitkään Suomenselän ja Salpausselän rajaamaa pussinpohjaa, jonne metsään perustuvan tavaraviennin myönteinen vaikutus ei ulottunut. Vasta Saimaan kanava ja Pietarin kaupungin perustaminen loivat sekä kuljetusväylän, että kysynnän, joilla Savo, Karjala ja Kymenlaakso kytkeytyivät kauppaan. Tavaroina Tämä Länsi-ja Itä-Suomen taloushistorian eroavuus näkyy yhä asenteissa. Lännessä uudet asiat pyritään ratkaisemaan perustamalla osakeyhtiö, idässä lähtökohtana on aina osuuskunta, koska kaupankäynti koetaan yhteisöä hajottavaksi.

Keskeinen onnenpotku kansanvaltaisen Suomen synnylle oli Jakob Faggotin ideoima ja Ruotsin kuninkaiden käynnistämä isojako. Valistuksen hengessä sitä suositeltiin reformiksi muuallekin Eurooppaan, mutta vain silloisessa Ruotsissa se pantiin toimeen. Isojako ja sen täydennykset johtivat siihen, että metsävarat jaettiin talonpojille. Ne tulivat järkevän taloudenpidon kohteiksi siinä kuin maatalouskin. Kaikella tällä tavoiteltiin laajempaa veropohjaa, taloussubjektien yritteliäisyyttä ja talokohtaisen teknisen edistyksen mahdollisuutta – joita yhtäkään ei vainiopakon alaisessa kylässä ei ollut. Tämä uudistus viimeistään varmisti, että Suomesta tuli läntiseen Eurooppaan kuuluva yhteiskunta. Kun puunjalostusteollisuus sitten 1860-luvulta lähtien aloitti varsinaisen nousunsa, kanavoitui merkittävä osa metsätuloista talonpojille, jotka oppivat tilaamaan sanomalehtiä ja kouluttamaan lapsistaan tulevan fennomanian ensimmäisen etujoukon. Jos maan metsävarat olisivat puutavarakapitalismin noustessa olleet jakamattomia kruununmetsiä, olisivat ne tavalla tai toisella päätyneet metsäyhtiöiden käsiin. Ilman isoajakoa Suomesta olisi tullut luokkayhteiskunta ja myöhemmin sosialistinen maa, luultavimmin osa Venäjää.
Metsäyhtiöt pyrkivät korjaamaan epäkohdaksi kokemansa talonpoikaisen metsänomistuksen. Yhtiöt halusivat metsät omistukseensa. Tästä ovat todisteina kaksi kiinnostava kirjaa, joita yhdistää teemana ”Taistelu Suomen metsistä”. Heikki Renvall kirjoitti teollisuuden näkökulmasta kirjan Teollisuuden ja maatalouden taistelu Suomen metsistä (1914). Maanviljelijä-kirjailija Kalle Kajander oli jo aiemmin varoittanut metsäyhtiöiden aikeista kirjassaan Metsät ja yhtiöt (1901). Kajanderin kirja sai tuoreeltaan Kansantaloudellisen yhdistyksen palkinnon. Kajanderin tapaan Into Konrad Inha kirjoitti 1900-luvun alun metsäyhtiöiden raakaa kapitalismia vastaan.
Olemme tulleet vuoteen 1918. Historian valossa lienemme kaikki sitä mieltä, että tuossa sodassa tärkeää oli, että valkoinen puoli voitti ja että voiton yhteiskunnallinen tulkinta johti tasavaltaiseen, K.J. Ståhlbergin muotoilemaan hallitusmuotoon. Ratkaisevaa tässä vuoden 1918 sodan tuloksessa oli, että ilman ”havumetsien ja kansakoulujen Suomen” (ilmaisu on Paavo Haavikon) talonpoikien panosta Suomesta olisi tullut punaisen kansanvaltuuskunnan johtama ja loppu.

Itsenäisen Suomen torpparivapautus ja Lex Kallio sekä yhtiöiden metsänomistusta rajoittanut Lex Pulkkinen jakoivat maata ja metsää sadoille tuhansille ihmisille. Punamultapolitiikka lääkitsi haavoja niin, että v. 1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa riittävän monella oli isänmaa, jonka puolustamisen koki oikeaksi.

1939 -1944 sodissa metsä oli pakkasen ja lumen ohella suomalaisten liittolainen. Metsä soineen oli parempi puolustuslinja kuin Mannerheimin linja. Kun hyökkääjällä oli moninkertainen ylivoima, metsä oli korpisotilaan suoja ja valmis puolustuslaite. Metsä mahdollisti motitustaktiikan ja hyydytti ainakin talvisodassa helpompiin olosuhteisiin tarkoitetut aseet. Hevosiin perustuva logistiikka ja hiihtävät sotilaat olivat etu, jonka tasoittamiseen Neuvostoliitolta meni vuosia. Professori Gustaf Kompan keksimät häkäpöntöt auttoivat selviämään polttoainepulasta. Kivihiiltä ja öljyä Suomesta ei tunnetusti löydy.

Kuvitella sopii sodan tulos, jos Suomi olisi sijainnut esimerkiksi nykyisen Puolan tasaisella, vähäpuustoisella alueella…

19030 –luvun ja jälleenrakennusajan modernia Suomea leimasi Alvar Aalloin sanoin desentralisaatio. Taajamarakenne, vienti ja elintaso perustuivat metsäteollisuuden 50 – 60 tehtaaseen, jotka olivat sijoittuneet tasaisesti läpi maan. Aalto näki tässä Frank Lloyd Wrightin ja Lewis Mumfordin tapaan viitteen uudesta yhdyskuntarakenteesta. Urho Kekkoselle ja Johannes Virolaiselle tässä rakenteessa oli pohja muille valinnoille. Tärkein tämän hajakeskitetyn 1950-luvun yhteiskunnan heijastuma ilmenee nykyisessä korkeakoululaitoksessa. Ellei edellä kuvattua taloushistoriaa oli ollut suomalaisten tajunnassa ja elinehdoissa, ei meillä olisi nykyistä koko maan kattavaa yliopistolaitosta. Se on edelleenkin Suomen suurin vahvuus, tulee maailmantaloudessa eteen mitä tahansa.

Suomessa on 500 000 kesämökkiä, jotka yli 90-prosenttisesti sijoittuvat vesien ääreen. Vesi on ympäristöpsykologisesti tutkittuna elvyttävä ja virkistävä elementti. Sopii kuitenkin muistaa, että puolet mökkitontista on metsää. Mökki ja sauna maastoutetaan puiden alle. Lisäksi kesäpaikkaa lähestytään yleensä aina metsän suunnasta ja metsän kautta. Kesämökit ovat siis puolittain myös ”metsämökkejä”. Tätä yhteyttä metsään vahvistaa polttopuiden ja saunapuiden teko joko tuodusta tai tontilta saadusta puutavarasta. Käytännössä mökki on tukikohta, josta käsin liikutaan sekä vesillä että lähiseudun metsissä.

Mitä kesämökin metsä-ulottuvuus merkitsee yhteiskunnallisesti? Ainakin mytologisesti se merkitsee lapsuuden kesien ”kesämaata”, jossa aurinko paistaa ikuisesti ja jossa aika on vapaata, kunhan muistaa syömässä käydä. Siis eräänlaista toteutunutta paratiisi-unelmaa. Tällä on varmastikin luovuutta ja fenomenologista kokonaisuuksien tajua lisäävä vaikutus. Sillä on myös luonnon suojelua edistävä vaikutus, mikä tuli esiin 1970-luvun paineessa puhdistaa metsäteollisuuden jätevedet. Mutta sillä on myös etäännyttämisen kautta tuleva metsä-suhdetta romantisoiva vaikutus. Kesämökkiläinen ei halua lähistönsä metsiä lainkaan hakattavan. Jos tuon metsä-suhteen yleistää suoraan ja yksi yhteen metsäpolitiikaksi, se tarkoittaisi, ettei metsää saisi lainkaan hyödyntää. Tämä asenne saattaa jo näkyä siinä, että koskemattomista ikimetsistä on tullut – sukkession ymmärtämisen sijasta - luonnonsuojelun ykkössymboli. Kuitenkin juuri metsäekosysteemin sukkessio on ihmeellisintä, mitä metsästä voimme ymmärtää.

Jonkun verran metsään suhtaudutaan kuin se olisi uskonto. Moni kuvaa sunnuntairetkien pyhiä hetkiään sanonnalla ”metsä kirkkoni olkoon”. Näin sanova kokee metsän suojan turvaksi ja sijoittaa itsensä osaksi olevaisen käsittämättömän suurta kokonaisuutta, johon metsä on jonkinlainen ovi. Totta kyllä, puissa on energiaa ja ihmisen keho ja alitajunta lukee metsää kuin kotiaan. Mutta näin ajatteleva poistaa kokonaan mielestään sen, että kasvit käyvät keskenään jatkuvaa taistelua valosta ja että koko luonto on sitä, että elolliset oliot syövät toisiaan.

Psykoanalyytikko Tor Björn Hägglund kirjoitti paljon metsästä ja tulkitsi edellä kuvattua ”metsä kirkkoni olkoon”- ilmiötä, niin että isot puut saavat ihmisen palautumaan lapsuuteen. Ihmiset suhtautuvat metsään kuin äitiinsä. Mikä monelle on virkistävä kokemus, varsinkin jos hakee lohtua aikuisiän vaikeuksiin.

Edellä sanotulla on jäljitetty sitä, miten suomalaisten metsäsuhde on heijastunut yhteiskunnan suuriin valintoihin, kuljettuun taloushistorian kehityspolkuun sekä nykyiseen elämäntapaan, jossa metsässä oleskelu on yksipuolisen asumisen ja yksipuolisen työn vastalääkettä.

Kannattaa myös katsoa eteenpäin, edessä avautuvaan biotalouden maailmaan. Biotalous on paljon metsätaloutta suurempi ja monimutkaisempi tapa tarkastella koko tuotantoa elollisena systeeminä, jossa virrat kiertävät. Olemme vasta tämän kehityspolun alussa. Biotalouden ohjaustieto on tietoa bioottisista järjestelmistä.

Yksinkertainen esimerkki: mistä syntyy soiden muha ja mura? Ei se tyhjästä synny, se syntyy metsien ja varpujen karisteesta. Jos soiden synnyn prosessi on yksityisestä suosta riippumaton, voitaisiin soita tarkastella metsien tapaan yhtenä isona kokonaisuutena. Tällä olisi jonkinmoisia poliittisia seurauksia.

Voi kuitenkin ennustaa, että biotalouden toteutuminen johtaa hitaaseen mutta mielenkiintoiseen muutokseen. Koska biomassat jakautuvat suhteellisen tasaisesti, tulee halvan öljyn syövyttämä ns. yhteiskuntasopimus muuttumaan tavalla, joka vahvistaa tasavaltalaisuutta ja alueellisia yhteisöjä. Biotalouden yhteiskuntarakenne on distribuoitu, mikä tarkoittaa kaksisuuntaisuutta, monikeskuksisuutta ja verkostomaisuutta.

Teesini siis on: pitkällä aikavälillä yhteiskunnan rakenne ja päätöksentekotapa heijastaa sen käytössä olevia luonnonvaroja. Metsä on ollut ja tulee taas jatkossa olemaan yhteiskunnallisiin oikeuksiin ja vapauksiin asti vaikuttava resurssi.