Kekrinä sato ladossa

Vanhassa talonpoikaskulttuurissa kekri oli vuoden suurin juhla, joka oli yhtä aikaa maatalouden työvuoden päättävä sadonkorjuujuhla, esi-isien muistopäivä, uuden vuodenaatto sekä kalanteria tasaavan jakoajan alku. Kekrinä vuoden työt oli tehty ja kaikkinainen maan kasvu oli saatu varastoihin talvea varten.

Karjanpito edellyttää, että karjanrehua on varastossa vähintään kuuden kuukauden ajaksi.

Näillä pohjoisilla leveysasteilla on pitänyt olla lato tai muu vastaava, jotta kesän kasvattamaa biomassaa voi säilöä karjanrehuksi. Kun on karjaa, on lihaa, maitoa ja juustoa sekä lantaa peltojen lannoittamiseen. Tällöin ihmiset ovat terveitä, lapsikuolleisuus pysyy alhaisena ja pysyvä asutus on mahdollista. Tämä mahdollistaa väkiluvun kasvun, vaurauden karttumisen ja kulttuurin edistymisen työnjaon kautta. Katovuosistakin selvitään ilman nälkäkuolemia.

Talas on alkuaan rehulava

Ennen latojen rakentamista heiniä varastoitiin kekoihin, aumoihin, närtteisiin ja haasialle.

Itse kulttuurin ydin, tuo talonpoikaisuuden lähtökohta eli ”talo” perustuu sekin rehun varastointiin. Tutkijoiden mukaa talon on johdettu pylväille rakennettua rehulavaa tarkoittavasta sanasta ”talas”. Talo tarkoittaa ”talaallista rakennusta”. Molemmat sanat ovat perua yleiseurooppalaisesta sanajuuresta (stellen, ställa), joka tarkoittaa ”pystyyn asetettua”. Myöhemmin suomen kieleen saatu sana ”talli” on samaa perua.

Talas on monien muiden s-päätteisten sanojen tapaan karjaa hoitaneen vasarakirveskulttuurin 5000 vuotta sitten suomeen tuoma. Toinen saman kulttuurin sana on aidas, josta on saatu tietenkin sana aita mutta myös aitta. Aitta-rakennuksen synty voidaan selittää seuraavasti: 

Ensimmäinen aitta ei ollut nykyisen muotoinen vaakasalvosaitta, vaan sen seinät oli rakennettu neljästä tiiviistä pisteaidasta, jotka neliönä muodostivat rakennuksen, jonka sisässä saattoi pitää heinää tai kerppuja. Eläimet eivät päässeet niitä ennen aikojaan syömään. Kun tällainen aidattu neliö katettiin, saatiin puulaatikko, jossa heinä oli suurin piirtein turvassa sateelta, lumelta ja kosteudelta. Jossain vaiheessa keksittiin, että aitta tarvitsi vain kulmapuut (eräänlaiset korvastimet) joiden väliin ladottiin vaakatasoon riukuja ja salkoja seinäksi. Kun tällaisten vaakaan ladottujen puiden kulmakosketuksia salvettiin, saatiin kohtuullisen kestävä, säältä suojaava rakennelma.

Lato lienee pronssikaudelta

Pronssikaudella ilmasto oli jo kylmennyt kaksi astetta ja rehun talvisäilytyksestä tuli entistä välttämättömämpää. Siitä tuli elämisen ehto.

Sanan lato etymologinen selitys lähtee ruotsalaisesta lada-sanasta. Kun muistamme että pronssikautinen rannikkokulttuuri oli kieleltään ruotsia puhuvaa (vertailun vuoksi: niittää sana on muinaisruotsin snida eli leikata) on pääteltävissä, että lato keksintönä olisi pronssikaudelta. Kuten suomen kielessäkin, sana viittaa päällekkäin ladottuihin puihin.

Lato on ”hirsinen laatikko”, jonka tarkoituksena on suojata karjanrehu säältä ja mahdollistaa karjanpito pohjoisissa oloissa, joissa äärimmillään kasvukautta on 5 kk ja varastoilla elettävää kautta 7 kk eli kekristä helluntaihin. Lato on suoraa sukua nykyruotsin sanoille låda eli laatikko ja hirsirakenteista kauppavarastoa tarkoittavalle sanalle laden.

Niittylato on kaikkien myöhempien latojen perustyyppi. Siitä on saatu myös pinta-alatermi ”ladonala”. Ohjeena on ollut, että Kulmat kiville, vinot seinät ja pitkät räystäät! Näillä ohjeilla tehty lato säilyy jopa satoja vuosia, kunhan katto muistetaan aika ajoin uusia. Kattomateriaali oli haljaksia, tuohta, ruokoa tai limilautaa.

Miljoona latoa

Kun Suomessa 1960-luvun vaihteessa oli 330 000 maatilaa, joista pienimmälläkin oli yleensä yksi lato – ja isommilla 3- 4 kpl plus kaikki entiset pyöröhirsiset niittyladot aiemmasta ekstensiivisestä talousvaiheesta, voidaan turvallisesti arvioida, että Suomessa on tuolloin ollut ainakin miljoona kpl latoja. Pohjanmaalla oli erityisilmiönä nevojen latomeri. On ilmakuvia, esimerkiksi 1920-luvun lopulta, jolloin yhdessä valokuvassa näkyy satoja niittylatoja.

1921 Suomessa tuli voimaan ns. aitauslaki eli karjaa ei enää saanut pitää vapaasti eli ”väljällä” aitaamattomilla metsälaitumilla. Tämä seikka yhdessä torpparivapautuksen kanssa aiheutti viimeisen hirsilatojen rakentamisaallon.

Heinälatojen lisäksi talon pihapiirissä oli olkilato. Siinä säilytettiin viljanpuinnin jäljiltä saatuja pahnoja, jolla oli jonkinlaista käyttö kuivikkeena tai kuitupitoisena ruokana. Käyttötarkoitukseltaan erikoisia latoja olivat kerppulato, kuivasammallato sekä turvelato. Kerppulato oli lampaiden talviruokaa varten, turvelato taas nostettujen turvepehkujen kuivattamiseksi. Turvepehkuja tarvittiin karjan alusiksi, maalaistalon lantatataloutta varten.

Lato oli heinän kuivaamo

Tavallisella talonpoikaisella talolla saattoi olla toistakymmentä niittylatoa, aina yksi lato niityn, luhdan tai ulkomaan reunassa. Ladon paikka valittiin niitettävän alueen keskipisteeseen, jotta heinän kantomatka oli lyhin mahdollinen. Usein lato sijoitettiin luonnonkiviryhmään, metsäsaarekkeeseen, tai avokalliolle. Heinä koottiin latoon sapilailla kantamalla, heinäreellä tai hevoskärryllä puolikuivana. Kuivuminen jatkui itse ladossa.

Tämän mahdollisti niittyladon rakenne. Ladon seinissä oli tietoisesti raot ja jokainen seinä oli vino. Lato oli tällöin muodoltaan liuha tai laivamaisesti illo, sanottiin Lempäälässä.  Vinous suojasi alimmat hirret mätänemiseltä. Samalla heinä voitiin tukea seinää vasten, jolloin keskelle latoa jätettiin tunneli, johon syntyvä alipaine kuivatti heinää myös sisältä. Oviaukkokin oli vinokulmio, johon ladottiin numeroidut, eripituiset hirrenpuolikkaat tai lankunpätkät. Kun kattopinta-ala oli rakennuksen kallein ja työtä vaativin osa oli houkuttelevaa lisätä ladon tilavuutta lisäämällä sen korkeutta, jolloin oven yläpuolelle tehtiin erityinen yläluukku.

Olennaista koko systeemissä oli, että latoja piti olla monta, jotta heinä saatiin nopeasti ja hyvän sään aikana katon alle.

Talvella kun oli paremmin aikaa, järvet ja suot olivat jäätyneet hevosta ja rekeä kantaviksi, ajettiin heinää talouskeskukseen lehmien ja hevosten syötäväksi. Näin työvoiman ja sidotun pääoman käyttö jaettiin mahdollisimman tasaisesti ympäri vuoden.

Eri latotyypit

Käyttötarkoituksen, sijainnin ja puun saatavuuden mukaan Suomesta voidaan löytää kymmenkunta erilaista latotyyppiä. Perusmallina kaikkialla on 3 x 5 m hirsinen niittylato. Korpiladoksi voidaan nimetä syrjäseutujen suurista tukeista päitä tasaamatta tehty matala korpilato. Rannikkoseuduilla on vanhastaan rakennettu ruokokattoisia, noppamaisia latoja. Kun kaksi niittylatoa siirrettiin tai rakennettiin vastakkain ja välikön katto rakennettiin yhtenäiseksi, saatiin niin sanottu läpiajettava. Karjalassa läpiajettava heinälato oli sarrain tai sarrai, jolla on yhteyttä Silkkitien kamelikaravaanien saraihin asti!

Silmäpuoli oli sellainen lato, jonka oviaukko oli sivussa. Paksun lumen alueilla oli ladon oven yläpuolella erityinen yläluukku. Veneladoksi kutsuttiin pitkänomaista, venevajaa muistuttavaa latoa.  Kalannissa ja Etelä-Pohjanmaalla rakennettiin tulva-alueilla erityisiä pylväslatoja pylväille irti maasta.

Lapissa saatettiin talon pihapiiriin rakentaa täysimittaisista hongista liiterimäinen heinälato, johon varastoitiin myös polttopuuta. 1800-luvulla tuli Ruotsista kartanoille tavaksi rakentaa isoja ns. makasiinilatoja, joissa oli myöhemmin heinähissejäkin. Puimalan yhteydessä oleva, laudasta rakennettu olkilato oli yleisesti suuli. Jälleenrakennusajan moderni lautalato jäykistettyine kattotuolirakenteineen oli pelkistetysti vain lato.

 Lännestä itään päin

Kustaa Vilkuna nimeää väitöskirjassaan vanhimmaksi latoja koskevaksi asiakirjalähteeksi Kalannin pappilan katselmuskirjan vuodelta 1411. Ilmeisesti pappilat levittivät tätäkin innovaatiota muualle Suomeen.  Länsi-Suomessa Hämettä myöten ladot olivat jo 1600 –luvulla aivan yleisiä, mutta Itä-Suomessa ladot olivat harvinaisia, niin että 1786 Pohjois-Karjalan maaherra Carpelan velvoitti maanomistajia rakentamaan vuosittain ainakin yhden ladon.

Toisaalta Vienan Karjalassa aina Louhessa asti rakennettiin jo 1800-luvulla pyöröhirsisiä niittylatoja suomalaisen esimerkin mukaan. Jopa ladon kuivattava toiminta osattiin Vienassa selittää kysyjälle: ”Lavon seinissä piti olla ravot”. Varsinaisella Venäjän alueella heinät koottiin  - ja kootaan – yhä kekoihin. Kirjattakoon kuitenkin että venäjän kielen isäntää merkitsevä ”hasjain” juontuu sekin rehun säilytystavasta, nimittäin haasiasta.

Hevosen vetoenergia oli heinää

Ladossa säilöttyyn heinään perustuivat myös talviset kauppamatkat ja taloushistoriallisesti koko sisämaan kaupankäynnin rakenne. Suomella ei olisi ollut vientituotteita ilman latoihin perustuvaa heinänsäilytystekniikkaa.

Tämä logiikka perustuu Sven-Erik Åströmin mukaan viime kädessä talonpojan rekeen, jota hevonen veti. Rekeen mahtui joko 4,5 tynnyriä kaskiruista, joko 3 tynnyriä tervaa tai 3 mitat täyttävää tukkia. Mitä kauempana kauppakaupungista oltiin eli mitä suuremmat kuljetuskustannukset, sen järkevämpää oli myydä painoonsa nähden arvokasta tavaraa.

Tämä sama järjestelmä toimi 1860-1960  metsäteollisuudenkin edellytyksenä. Puutavaran saanti sahoille ja paperitehtaille edellytti hakkuusysteemiä, jossa kaatomiehet kaatoivat ja karsivat puut ja ajomiehet hevosineen ajoivat tukit laanille. Puutavaran ajo oli maaseudulle ja erityisesti pientilallisille välttämätön ja myös teollisen järjestelmän kannalta järkevä tulonlähde. Kun hevonen ja heinät olivat omia, oli tukkien ajajilla myös kohtuullista neuvotteluvoimaa suhteessa metsäyhtiöön.

Esimerkkinä Haukivuoren Laukkolan lato

Maatila Laukkola  kuului 1919 -1925 kontra-amiraali Hjalmar von Bonsdorffille, joka hankki omistukseensa myös Haukivuorella olevan Hietalan sahan. Saha tunnettiin myöhemmin Haukivuoren Puutavara OY:n sahana.

Kun Pölhöjen suku hankki maatilan ja sahan omistukseensa 1925, se raivautti 100 ha suota pelloksi. Tarkoituksena oli tuottaa heinää ja näin tukea sahan toimintaa, koska sahan käyttämä puuvirta koottiin hevosilla. Tätä varten tarvittiin Laukkolan tilalle kahdeksan suurta latoa heinän säilytystä varten.

Sodan aikana latoa käytettiin sotaponnisteluihin: täällä mm. paalattiin heinää rintamalla oleville hevosille.

Koska ladot kuuluivat sahan talouskokonaisuuteen, tehtiin sahalla sahatuista lankuista Laukkolan latoon vankka lankkulattia. Lankkulattia mahdollisti latojen käytön ”seurantalona”: ladossa pidettiin tansseja, häitä ja muita tilaisuuksia.

Kun latoja oli 8 kpl ja kantatilaa koski sodan jälkeen ns. luovutusvelvollisuus, sijoitettiin alueelle 8 Raudusta evakkoon lähtenyttä siirtolaisperhettä, aina yksi perhe ladon ympärille. Lato toimi siis jälleenrakennuskauden tukikohtana, jossa alkuun tehtiin ruokaa ja nukuttiin. Lato oli siten 1940-luvulla yksi modernin Suomen lähtöpisteistä. Voidaan sanoa, että ladot pelastivat Suomen sodassa ja rauhan tullen.

Traktori syrjäytti hevosen ja ladot

Latojen merkitys alkoi vähetä sitä mukaa kuin ”heinällä käypä Suomi” muuttui ”öljyllä käyväksi Suomeksi”. Tämä kaikki tapahtui oikeastaan 10 vuoden aikana 1960-luvulla.

Maatilat siirtyivät hevosista traktoreihin. Traktorihan on suoraan latinasta käännettynä ”vetäjä”.  AIV-rehun teko alkoi yleistyä, koska sen avulla saatiin samasta pellosta kolme rehusatoa. Rehutaloudessa ei tarvittu latoja – olihan sodanjälkeisissä navetoissa yliset, joihin heinä heti heinätöiden yhteydessä ajettiin. Metsätyöt koneellistuivat kanadalaisen harvesteri-korjuuteknologian mukaisiksi, eivätkä yhtiöt enää tarjonneet työtä ajomiehille, eivät myöskään olleet erityisen halukkaita ostamaan puuta metsänomistajan tekemänä hankintahakkuunakaan.

Yhtäkkiä meillä oli 400 000 hevosta liikaa, mikä vapautti vähintään vastaavan määrän rehua tuottavia hehtaareja muuhun viljelykäyttöön. Tästä ja kaikesta muusta koneellistumisesta seurasi ylituotanto, siitä maaseudun rakennemuutos ja maaltamuutto toisiin ja uusiin elinkeinoihin.

Ladot jäivät maisemaan paikoilleen. Nekin, jotka olivat keskellä peltoa, saivat olla sijoillaan, kunnes katto petti lumikuorman alla tai kivenraivaus tai salaojitus osui kohdalle.

Biomassaterminaalit superlatoja?

Mitä opittavaa meillä on tästä kertomuksesta ?

Kysymys on siitä, öljyn aika on kohta ohi. Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaisesti ja investointien polkusidonnaisuuden takia meidän on pakko siirtyä jo seuraavan sukupolven aikana biotalouteen. Tämä tarkoittaa uutta talousmuotoa, jossa tuotantofunktiot muunnetaan niin, että tuotteen ominaisuuksissa otetaan huomioon uusiutuvuus kierron kaikissa vaiheissa. Missä muodossa aine lähtee luonnosta, miten se jalostetaan ja minkälaisena se palaa luontoon. Voi myös sanoa, että maatalouden tai laajemmin luonnonhoidon ja teollisen tuotannon välinen raja katoaa.

Asioita tulee tarkastella systeemisesti, jolloin biomassan varastoinnin vaiheista tulee optimoinnin kohde ja kaavoitukseen asti vaikuttava realiteetti. On uumoiltavissa, että kaikkea biomassaa ei varastoida avokentälle sään armoille. Olisiko edessämme aika, jolloin maatiloilla, biovoimaloilla ja biojalostamoilla olisi omat katetut terminaalinsa, joiden taloudellinen funktio on täsmälleen sama kuin ladoilla oli Suomen historiassa.

 
JUHA KUISMA
(Maaseudun tulevaisuus 31.10.2014)