Tuulihaukka

Jonakin päivänä kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi pihaan ajaa tavallinen auto, jolla on suksitelineellä alumiinitikkaat. Autosta purkautuu 1 – 2 miestä, jotka heilauttavat kättään ja alkavat kävellä peltoaukealla oleville ladoille. Jos pitempään seuraa, näkee heidän kiipeävän tikkaiden avulla tutkimaan tuulihaukan tekopesää ladon päädyssä.

Kyseiset kohteliaat herrat ovat valkeakoskelaisia ornitologeja, jotka ovat kymmeniä vuosia sitten rakentaneet tuulihaukan pesät ja tilastoivat pesintätuloksia. Muistini mukaan tuulihaukat tekopesät keksittiin jossain Etelä-Pohjanmaan latoalueilla.

Tämä keksintö askarruttaa. Missä ja milloin tuulihaukan pöntötys keksittiin? Saamani tiedon mukaan esikuva on Hollannista. Kun Hollannista oli kaadettu viimeisetkin puut peltomaisemien keskeltä, rupesivat sikäläiset lintujen ystävätt rakentamaan pylväitä, joiden päähän lyötiin lautalaatikoita. Linnut hyväksyivät ne. Professori Erkki Korpimäki alkoi kokeilla Suomessa samaa. Ensin metsänreunoissa, mikä ei haukkoja miellyttänyt. Mutta kun pöntöt siirrettiin keskelle aukeita latojen päätyihin (hyville ruokamaille) alkoi pesintä kiinnostaa ja kanta kasvaa.

On vaikea uskoa, että tuulihaukkakin on joskus ollut katoamassa Suomen linnustosta. 1960-luvun alussa kasvinsuojelumyrkyt pyyhkäisivät tuulihaukkakannan lähes nollille. Syynä oli lähinnä viljansiemenen elohopeapeittaus, joka elohopea kertyi myyrien kudoksiin ja myyriä syövien rikastui tuulihaukkojen elimistöön. Lintu luokiteltiin vielä 1980-luvulla silmällä pidettäväksi, uhanlaiseksi. Siitä kanta on taas elpynyt kymmenkertaiseksi. Kiitos ladonpäätypesien. Kannan nousu ajoittuu 1990-luvulle.

Nyt tämä maamiehen ystävä on taas voimissaan Suomenmaassa. Se lekkuu kuin leija ilmameressä – Thorsten Renvallin runollinen ilmaus - tai sukeltaa okranpunaisena syöksynä kohti maata. Tuulihaukka on aurinkoisen suvimaiseman ”piste i:n päällä”. Kii-jaa, kii-jaa, kjähkjähkjäh.

Linnulla on kansankielessä muitakin nimiä: esimerkiksi poutahaukka, tornihaukka tai tuulenleputtaja.

Haukka on useimmilla eurooppalaisilla kielillä sama sana: haukka, havukka, hawk, höök, habicht. Veikkaanpa että kyseessä on suomensukuinen perussana, ellei suorastaan jo jotain kielen esihistoriaa. Nimi kuvaa linnun hyökkäyksen viuhahtavaa onomatopetiikkaa sekä ruokailevan linnun avoinna olevaa kitaa.

Miksi luonnehdinta maamiehen ystävä?  Miksi pesälaatikot hyväksytään ladon päätyyn ja miksi niitä tehdään itsekin? Kysymys on myyristä tai yleensä pienjyrsijöistä, jotka maanviljelijä kokee vahingollisiksi koska ne kilpailevat viljasadosta. Tuulihaukka saattaa parhaana päivänä kantaa poikasilleen 15 myyrää tai enemmänkin. Mutta kelpaa linnulle samalla tavoin sisiliskot, pikkulinnut ja linnunpojat.

Tuulihaukka näkee erilaisen maiseman kuin ihminen  - kuten linnut yleensäkin. Tuulihaukan tapauksessa lintu näkee myyrien ja muiden jyrsijöiden pissasta erottuvien ultraviolettisäteiden perusteella paikat, joissa näitä eläimiä oleskelee. Ylhäältä ilmasta katsoen pienikin liike erottuu.

Variksen vanhoihin risupesiin pesivän tuulihaukan vihollinen on puolestaan näätä, joka ei kuitenkaan keskellä peltoaukeita latojen päädyissä kiipeile. Minkistä en olisi varma. Se on linnunpoikien kuolema maalla, meressä ja ehkä ilmassakin ?

Luulisi että sama tuulihaukkapariskunta käyttäisi vuodesta toiseen samaa pesälaatikkoa. Tutkijat sanovat, että näin ei ole. Linnut vaihtuvat vuosittain. Tätä voi tulkita niin, että haukkoja kuolee suurin määrin muuttomatkoilla ja poikastuotanto korvaa hävikin.

                                                                   (Maaseudun Tulevaisuus  11.7. 2014)