Tuhosiko media Talvivaaran

Kun julkisuudessa kerrottiin Sotkamon Nuasjärveen johdettavasta kaivosalueen vesien purkuputkesta, yritin olla erityisen tarkka. Miten media käsittelisi tuota uutista? Miten sitä selitettäisiin, keitä haastateltaisiin ? Olisiko nähtävissä sitä opiksi ottamista ja katumusta, johon Marko Erolan joku aika sitten julkaistu kirja Kirottu kaivos (2014) ilman muuta antaa aiheen.
Pettymyshän se oli . Media ei näytä millään tavalla korjaavan Talvivaara-uutisointiaan. Samat vinot näkökulmat, samat virheitä tehneet toimittajat, sama tapa myötäillä ihmisten tiedotustilaisuuteen tulleiden ihmisten pelkoja.
Toimittajat tietysti kokevat olevansa luonnonsuojelun ja paikallisten ihmisten asialla. Sellaisilla jutuilla saa omaan lehteen tilaa ja ehkä jopa ammatillista mainetta. Kukaan ei vaivaudu perehtymään asian kokonaisuuteen, suhteuttamaan asioita tai kertomaan totuutta Talvivaarasta.
Tämä Marko Erola on tietokirjailija ja taloustoimittaja, joka alun perin kiinnostui Talvivaarasta sijoituskokeena. Kirjassan hän kertoo kohta kohdalta Talvivaaran tarinaa, kommentoi tapahtumia, uutisia ja uutisista kirjoitettuja juttuja.
En ole biokemian osaaja, mutta minut kyllä vakuuttaa Erolan rauhallinen ja faktat kertova tapa kommentoida päästöjä, päästörajoja ja lupaehtoja. Kärjessä uutisia tehneet toimittajat tekivät dramaattisia mittakaavavirheitä ja vääriä tulkintoja. Sen sijaan, että olisivat joutuneet vetämään takaisin virheitään, heitä palkittiin hyvästä ympäristöjournalismista.
Vaikka lupaviranomaiset selvästi näkivät, miten mittaustuloksia ja päästörajoja tulkittiin väärin, ei ollut heidän asiansa puuttua virheisiin. Varsinkin kun ympäristöministeri puuttui asiaan – ohi hyvän hallintotavan – ja ilmaisi ylimpänä päättäjänä tukevansa vääriin tulkintoihin perustuvaa medialinjaa.
Aivan tunteeton ei Marko Erolakaan kirjassaan ole. Häntä harmittaa kaivoksen ja Pekka Perän väärämielinen julkinen kohtelu niin, että hän paikoin luopuu objektiivisuudestaan ja ajautuu kohdittain alueelle, josta kuultaa puolustuspuheen kaltainen missio. Nämä ovat juuri ne kohdat joihin vetoava voi sivuuttaa koko kirjan viestin.
Mutta kirja on hyvä. Sanoisin niin jyrkästi, että kenenkään ei pidä ottaa julkisesti kantaa Talvivaaraan tai kirjoittaa Talvivaarasta ennen kuin on vaivautunut lukemaan kirjan Kirottu kaivos.
No palataan tämän jutun alkuun. Millä kärjellä Nuasjärven purkuputkea koskeva uutinen tuli ulos? Ensimmäinen uutinen kertoi otsikossaan, että Talvivaara aikoo purkaa 30 000 tonnia sulfaattia Nuasjärveen. Kun sitten varsinaisia asiakirjoja luki, oli kyse siitä, että Talvivaara hakee lupaa rakentaa puhdistettua vettä Nuasjärveen purkava putki. Tuo putki pitää rakentaa joka tapauksessa, jottei kaivosalueella tapahtuisi puhdistamattoman veden ylivuotoja. Jos puhdistetun veden pois saaminen on ehto sille, että oikea ympäristökatastrofi saadaan estettyä. Tuo huikea tonnimäärä suoloja syntyy siitä, että niitä on pieninä pitoisuuksina missä tahansa puhdistetussa vedessä.
Mitä media ei kertonut, oli, että Nuasjärven sulfaattipitoisuus vaihtelee nyt välillä 10 – 60 mg/litra. Purkuvesi nostaisi sulfaattipitoisuutta 3 – 10 mg/litra. Järveen purettava vesi olisi kolmen vuoden ajan varastoidusta ylijäämävedestä puhdistettuja vesiä ja sen jälkeen ainoastaan sade- ja sulamisvesiä.
Jos vesikysymys pystyttäisiin hoitamaan/saataisiin hoitaa, olisi Talvivaara edelleen menestystarina. Bioliuotus toimii prosessina, kun sitä opitaan ohjaamaan. Talvivarassa on jo opittu. Nikkelin hinnan kohtuullinen nousu tekisi kaivoksen kohtakin kannattavaksi. Omasta puolestani toivon, että Talvivaara saisi tilaisuuden nousta.
JUHA KUISMA Kirjoittaja on lempääläinen ympäristökirjailija