Hirvenmetsästys ja hirvipeijaiset

1.
Marseillesta eli silloisesta Massaliasta kotoisin ollut historioitsija Tacitus julkaisi v. 98 jKr teoksen Germania, joka on yhteenveto silloisen Rooman valtakunnan Pohjois-Euroopan kansoja koskevasta tiedosta. Teoksen lopussa puhutaan Suomesta mainiten sithonit (hiidenpalvojat eli rannikon pronssikautinen väestö), fennit (nykytermein saamelaiset) sekä helluusit ja oksit (helluseios et oxinas). Näillä helluuseilla ja okseilla kerrotaan olevan ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat.
Tutkijat (mm. Matti Kuusi ja Tuomo Pekkanen) tulkitsevat, että helluusit olivat hirvenpalvojia ja oksit karhunpalvojia. Ellos/elch, elg on hirvi, oksi/ohto puolestaan karhun vanhin nimitys. Suomen sisämaassa olisi siis ollut ikään kuin kaksi klaania, joista toinen palvoi pyhänä toteemieläimenään hirveä ja toinen karhua. Oletetaan, että klaanien juhlissa tietäjät pukeutuivat siis hirvensarvipäähineeseen ja -taljaan ja vastaavasti kokonaiseen karhuntaljaan. Tällaisia pukeutumisrituaaleja harrastettiin mm. peijaisissa.
Suomesta onkin löydetty lukuisia hirvenpää-veistoksia ja –kirveitä sekä varsinkin Karjalasta karhunpäänuijia. Vanhan kansan mukaan taivaallakin näkyy Iso Karhu (Ursa Major) sekä lappalaisten säilyttämän tiedon mukaan Sarvas eli iso Hirvi. On mm. saamelaistieto, että koko kova maa olisi jättiläissuuren hirven selkää, jonka metsäisessä karvapeitteessä ihmiset asuvat ja elävät. Ja toisaalta keskiajalta asti karttunut karhuun liittyvä myyttinen perinne selittää karhua ihmisen esi-isäksi. Suomessakin on dokumentoitu tietoa sellaisista karhunpeijaisista, joissa toistetaan naisen ja karhun avioliitto, jotta kaadettu karhu uudelleensyntyisi.
Liitän tähän klaanitulkintaan vielä sen, että karhu on kansainvälisestikin tunnettu Venäjän symboli. Samalla tavalla hirvi on Norjan kansalliseläin. Jopa Englannin kuningas Arthurin tietäjä Merlin ylläpiti hirvikulttia, joskaan tuo englantilaisten hirvi ei ollut Alces alces, vaan joku muu isosarvinen sorkkaeläin.
Mutkat oikaisten: hirvi olisi ollut lännessä ja Hämeessä palvottu eläin ja karhu vastaavasti idässä ja Karjalassa palvottu. Ehkä sukunimet Hirvonen ja Karhunen jotenkin heijastavat tätä seikkaa? Mutta näiden kahden mytologisen kulttuurin raja ei ole selvä, vaan limittyvä ja saarekkeinen. –Olisinkin valmis tulkitsemaan, että alun perin on ollut kyse metsäekologiasta. Hirvi on ollut keskeinen riistaeläin kaikkialla siellä, missä vasarakirveskulttuurin peruina on poltettu metsää karjanlaitumiksi. Näin on ylläpidetty normaalin sukkession vastaisesti nuorta lehtimetsää, jossa hirvikannat pysyvät runsaina. Karhu puolestaan on ollut metsän kuningas niillä alueilla, joilla maataloutta ja karjanhoitoa ei suurimittaisesti harjoiteta eli alueilla, joissa on suhteessa enemmän vanhaa metsää ja metsäpeuraa.
2.
Hirvenmetsästyksen ihminen on osannut aina. Jo Antrean verkkolöydön yhteydessä löydettiin kolme 10 000 vuotta vanhaa hirvensääriluusta tehtyä jäätuuraa. Jo ammoin esihistorian hämärissä joukko toisiinsa luottavia miehiä on lyöttäytynyt yhteen ”hirvenajoyhtiöksi” ja usein monia päiviä kestäneessä ajossa kaatanut hirven ja jakanut saaliin samansuuruisiin osiin. Sivumennen sanoen, näissä kansanomaisissa metsästysyhtiöissä on suomalaisen osuustoiminnan kulttuurinen alkujuuri ja selitys osuuskuntien nopealle menestykselle 100 vuotta sitten.
Hirviä tiedetään metsästetyn kolmella tapaa. Yksi on se, että metsästäjä matkii kiima-aikaan uroshirveä, mikä houkuttaa haastajauroon keihään tai vankkatekoisen valtimoita katkovan hirvinuolen ulottuville. Toinen tapa on ajaa hirvi isolla joukolla ja koirien kanssa loppusyksystä kallionjyrkänteeltä alas. Ilmeisesti Hirvikallio –nimiset paikat viittaavat tähän. Tästä käytännöstä on jonkinlaista muistitietoa esimerkiksi Pälkäneen Laipanmaasta. Kolmas ja yleisin metsästystapa on, että kevättalvella hankikannon ollessa kantava hirveä hiihdetään koiran ja kolmen miehen voimin takaa. Ajo kestää parkin päivää. Hiihtäjä ja koira saavat hyötyä kovasta pintalumesta, mutta 300 – 700 kiloinen hirvi uppoaa täydeltä lumen syvyyteen ja teloo jalkojaan koko ajan terävään kirsilumeen. Kun hirvi lopulta uupuu, se tapetaan toisella suksisauvalla, joka tosiasiassa on sommallinen keihäs. Koira pysyy jäljillä ja haukkuu, vahvimmat hiihtäjät vuorottelevat ajon kärjessä ja kolmas hiihtäjä keräilee jäljiltä toisten hiihtäjien hylkäämiä vaatekappaleita.
Jos ajon aikana tavataan samaa hirveä ajamasta toinen metsästysseurue, se otetaan yhtiön osakkaaksi painamalla peukalot yhteen. Tämä peukalokyydistä ja gladiaattoritaisteluista tuttu ele on siis alun perin ollut kautta Euroopan tunnettu metsästäjien sopimus siitä, että ajo jatkuu yhdessä ja saalis tasataan kaikkien osallisten kesken.
3.
Kun hirvi on kaadettu, siltä leikataan ensin turpaliha (huulipanta), kieli tai korva. Tässä on kysymys saaliin valtauksesta, omistuksen varmistamisesta. Alkuperäisin syy huulipannan tai kielen leikkaamiseen on siinä, että näin saaliseläin ei pysty ”puhumaan” eli kertomaan lajitovereilleen surmaamisestaan. Jos pystyisi, voisivat lajitoverit kostaa. Sama käytäntö koskee myös karhua.
Toisena työnä kaadon jälkeen on tulen virittäminen. Vasta kun tulet on viritetty, on torjuttu se mahdollisuus, että joku paikalle tuleva metsästäjä pystyisi vaatimaan osuutta lihoista.
Veren juoksuttamisen ja nylkemisen jälkeen saalis paloitellaan. Siinä pyritään niin suuren tasapuolisuuteen kuin mahdollista. Jos metsästäjiä oli vain kaksi, leikataan ruho ensin poikittain ja sitten pitkittäin, niin että kumpikin saa yhden etujalan ja yhden takajalan. Hirvenajoyhtiö oli yleensä nykyaikaan verraten pieni, 2 – 5 miestä. Jos lihat piti jakaa parittomiin osiin, tehtiin osien saajan nimeäminen arpomalla eli yksi kääntyy selin ja lausuu jonkun metsästäjän nimen samalla kun toinen osoittaa yhtä lihakasaa, kutakin vuorollaan. – Kielellisesti sana ”kohtalo” tarkoittaa alun perin juuri tällaista ihmisen rapomalla saamaa jako-osaa. Tapa jakaa lihapala maanomistajalle on johdannainen tästä jakotoimituksesta ja käytäntönä ikivanha.
Hirvenmetsästykseen liittyy punaväri paitsi huomiovärinä – nykyään huomiovärinä on oranssi – myös pyhänä värinä. Veri vastaa kaadetun eläimen elämän voimaa. Esimerkiksi karhunlihaa syötiin peijaisissa maagisista syistä, karhun voimien saamiseksi. Kun kaatoryypyn perinne on kartanoiden ja säätyläisten kautta muualta Euroopasta saatu metsästystapa, arvelisin muinaissuomalaisen myös juoneen kaadetun hirven verta.
Ikivanha ja hyvin tunnettu tapa on, että se joka kaatoi hirven, sai sarvet ja taljan.
Koko kylän kutsuminen hirvikeitolle on suhteellisen tuore tapa, organisoidun ja luvitetun hirvenmetsästyksen mukanaan tuoma. Se osoittaa, että hirvenmetsästyksen taustalla on laajempi yhteisö, joka näin ylläpitää kiinteitä suhteitaan. Toinen syy hirvipeijaisiin on siinä, että jonkun alueen hirvet ovat sillä tavalla yhteisiä, etteivät ne kerro kenen metsässä syöskentelevät.
4.
Muinaisista hirvipeijaisista meillä ei ole kuvausta, mutta lainaan lopuksi Sakari Pälsiä, joka teoksessa Kova Mies ja Nimetön (1950) kuvaa onnistuneet peuranpyynnin jälkeistä juhlaa seuraavasti:

”Kukaan ei voinut tarkalleen sanoa, milloin suuret peuranlihan syöjäiset oikein alkoivat, milloin päättyivät ja kauanko kestivät. Alkumerkin lienee antanut tietäjä viskatessaan koskeen ensimmäisestä ruhosta ne pyhät palat jotka kuuluivat haltialle. niitä ei ollut lupa maistella eikä edes nimeltä mainita.. jos haluttiin säilyttää haltian suosio ja pyyntionni. Nyt koskenhaltija sai paloja kylläkseen ja tyytyväinen lienee ollut haltian kuvakin seistessään rannalla yltyleensä rasvalla ja verellä voideltuna… (..) Nylkemistä, paloittelua ja lihan viiltelyä jatkui keskeytymättä. Pystytettiin kuivaustelineitä ja niille ripustettiin lihansuikaleita kuivumaan, ympärille sytytettiin savutulia karkottamaan matoja tuovia kärpäsiä. Samalla lihat savustuivat ja kävivät yhä kiinteämmiksi. Jokainen kotakin muutettiin savustuskammioksi, katosta riippui liikkiöitä ja lapoja ja katajansavu mustasi seinät ja ihmiset…. (..)
Päällikönkodassa, sen perällä puolipiirissä istuivat kylän miehet liikkumattomina, äänettöminä ja vakavina kuin elämänsä tärkeintä tehtävää ratkaisemassa. Heidän edessään oli taljoilla lukemattomia, kaukaloita, ruukkuja, maljoja ja tuokkosia, oli rinnakkain ja päällekkäin, korkeina kasoina niitä oli, ja naiset kiidättivät lisää minkä juoksujalassa ennättivät.
Saatiin kerran taas peuranpaistia, savustettua ja kuivattua ja jälleen tulella pehmeäksi paistettua ja mihan suussa sulavaa. Se oli parasta nälän vihollista…
Ylen kylläisinä, vatsojaan pidellen, kohteliaasti röyhtäillen miehet tekivät tilaa naisten ja lasten jälkiaterialle.”